Näytetään tekstit, joissa on tunniste kipu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kipu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 20. elokuuta 2023

Kipeä ja kaukoparantajien armoilla


Kipu, paha olla, jomotus ja vihlova tunne. Oma kipu, vaiva, josta ainoastaan minä tiedän kaiken. Tai ainakin tiedän tarkkaan, miltä tuntuu, olen aikalaistodistaja.  

Miksi kipu on ollut ja mennyt, ehkä sekin jää arvoitukseksi. Kaukoparantajien yrityksistä huolimatta. Tohtori Googlekaan ei vastannut – tai en osannut kysyä oikein. 

 

Kipeiden öiden jälkeen soitan kotikaupungin terveyskeskuksen kaukoparantajalle, kerron kuumeesta, lihasten ja nivelien kivusta, sekavista, katkonaisen, sinne tänne riuhtovan unen kynsissä vietetyistä öistä.  Kipu alkoi mökillä eikä hellittänyt kuumassa kaupungissakaan. 

-   Ettekö te mitanneet kuumetta? Kaukoparantaja nuhtelee, ja toteaa samaan hengenvetoon, ettei kolme päivää kuumetta vielä mikään tauti ole. 

 

Loistava kaukoparantaja arvioi puhelun perusteella tilani eikä lisätiedoksi tarvita aluksi edes sosiaaliturvatunnusta. Mitä yhdestä mummosta, buranaa poskeen ja mittaa nyt edes se kuume. Oliko muuta? PAM, luuri kiinni. Loppuiko keskustelu vahingossa? Otan uuden puhelun ja uusi kaukoparantaja vastaa. Tämä kaukoparantaja kuuntelee enemmän, on empaattisempi, mutta hoitosuositus on edelleenkin buranaa, sitähän voi ostaa apteekista, ottaa kolme kertaa vuorokaudessa. 

 

Kun lääkkeet ostetaan käsikaupasta, säästyy Kelan rahaa. Kun lääkemääräys tulee suullisena ja ylimalkaisena, ketään ei koskaan voi syyttää vääristä ohjeista tai huolimattomuudesta tai asiantuntemattomuudesta. Selkeä yhtälö? 

 

Kuumeisena, valvoneena, kipuilevana, en ehkä osaa ilmaista itseäni niin kuin kaukoparannusta harjoittava terveydenhoitaja odottaisi. Yritän löytää kielikuvia ja vertauksia ja tulen kai vain aliarvioineeksi asiantuntijoita. Anteeksi, mutta eikö teillä ammattilaisilla ole mitään vastuuta tai velvollisuutta selvittää tilannetta tarkemmin oikeaa diagnoosia etsittäessä? Oliko tässä edes tavoitteena diagnoosi? 

 

Entä jos tämä myllerrys olisikin pari viikkoa sitten tavatun punkin tekosia?  Soitan vielä kerran ja saan kehotuksen tulla vastaanotolle, heti aamusta. Minua haastatellaan – kysymyksiä, jotka olisi voinut esittää jo ensimmäisen puhelun aikana, mutta eihän ketään kiinnostanut. Pääsen odottamaan vuoroani. 

 

Odotushuoneet on hiljattain uusittu ja koristeltu. Valtaisat näyttöruudut kutsuvat asiakkaita puhutteluihin, väliajat pitää odottaa, katsella seinillä ripustettua taidetta, istua ja odottaa. Taide-elämykset ovat hienoja, mutta ne rangaistuslaitoksen konkurssimyynnistä hankitut istuimet... Missään ei ole paikkaa, jossa voisi istua hiukan mukavammin, levätä tai lepuuttaa. 

        Eikä saliin eksy yhtään elävää kaukoparantajaa, jolta voisi kysyä ja jolle voisi valittaa. 

 

Kun vuoroni neljän tunnin kuluttua tulee, tapaan nuoren ja huolellisen lääkärin. Kesätohtori tutkii ja lähettää laboratorioon verikokeisiin, tulokset iltapäivällä. Punkki on syytön. Onneksi. Jatkohoito: särky- ja tulehduskipulääkkeitä, jos ei viikossa muutosta tapahdu, takaisin. 

 

Tilanne pahenee ennen kuin viikko on ohi. Nirhaavan vihlova lihaskipu tekee liikkumisen ja olemisen tukalaksi. Kipulääkkeitä kuluu enemmän kuin oli suositeltu. Menetän uskoni lääkkeisiin ja kaukoparantajiin, lähdemme sairaalan ensiapuun. Yön ajaksi vahvat lääkkeet, seuraavana aamuna takaisin. 

 

Aamulla ennen tutkimusta otetaan verikokeet, pitää käydä näytepissalla ja odottaa. Tumma, puheenparresta päätellen muualta tullut lääkäri ottaa vastaan, tutkii, lähettää testeihin ja uusiin testeihin. Uudelleen tutkimuspöydälle ja odottamaan.  

-   Sinulla on paha tulehdus, tässä antibiootit. Ota myös näitä hivenaineita. 

Kirjoitan muistiin. 

 

Kipu yltyy pian uudelleen sietämättömäksi ja palaamme aamuyön tunteina sairaalaan. Aamulla uudet kokeet, uusi lääkäri. Minua kuunnellaan! Saan katsekontaktin hoitajaan!  Puitteet eivät ole kovin taiteelliset, mutta käytävillä liikkuu ja näkyy ammattiväkeä. Lääkäri tutkii jämerästi eikä pelkää kosketusta. 

-   Ei tämä ole tulehdus, tämä on lihasperäistä. Tässä uusi särkylääke.

 

Haetaan uudet lääkkeet, muutama päivä menee hiljaisesti, vähitellen helpottaa. Olo on aluksi hankala, pyörryttää. Pakkauksen kyljessä on kolmio, onneksi en aja autoa. Kun huomaan jaksavani, pystyn vähentämään lääkitystä. Kipu vaimenee. 

 

Tämä on ollut minun oma oikea kipuni, josta vain minä olen oikeasti ollut kiinnostunut. 

Mistä se tuli ja minne lähti? Tuleeko se takaisin? Kukaan ei kai tiedä. Kipu ei kerro. Eikä kukaan muukaan. 

 

Kuinka terve ihmisen on oltava, että pystyy sairauden kynsissä taistelemaan itselleen kunnollista (tai ainakin kunnallista) hoitoa? Kuinka kauan pitää jaksaa istua odotushuoneen epämukavalla tuolilla, ennen kuin pääsee lääkärin puheille? Annetut ajat eivät pidä kutiaan, aina pitää odottaa, odottaa, odottaa. Ja jos minä myöhästyisin vastaanotolta, kuinka siihen suhtauduttaisiin? 

 

Kun kaikilla on niin kiire, ei terveyskeskuksen käytävillä vilahda ikinä yhtään hoitajaa.

Miksi katsekontaktia vältellään viimeiseen asti? Kuinka oireet pitää kuvailla, jos haluaa, ettei kaukoparantaja loukkaannu tai eksy saivartelemaan sivupoluille? Taudinkuvan selvittäminen ei voi olla pelkästään potilaan vastuulla. 

 

Kaukoparantajia ei tee mieli toviin vaivata – ehkä se on tavoitekin. Hommat hoidetaan, kiitettävän kustannustehokkaasti. Nuijitaan epämääräiset oireet käsikaupan buranalla maanrakoon. 


Palaan arkeen ja juttelen ystävien kanssa. Joku odottaa tutkimustuloksia, joku pelkää joutuvansa leikkaukseen, kolmas alistuu, vaikka tietää vaivansa pahenevan, kun ei apua saa. Kolmen päivän kuume ei ehkä todellakaan ole mitään? 

Ei edes kunnollisen keskustelun väärti? Ehkä minun on vain vaikea hyväksyä vanhenemistani ja omituisia oireita? 

 

Tohtori Google ei edelleenkään anna kunnon vastausta. 

Onneksi olo on taas hyvä, kipu on poissa. 


Pysykää terveinä! 

 

 

 

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Kipu korvaa ystävää



Ei, en ole kipeä. Minulla on kaikin tavoin hyvä. Mutta jostain on noussut korvamadoksi otsikon säe. Chisu, se, joka ei ole nuoruusvuosieni Kisu?

Olen pohtinut iäkkäiden tai sairauden kiusaamien läheisten elämää, viimeisiä aikoja. Muistellut ajatuksia ja asenteita. Katsellut vierestä, läheltä. Yrittänyt taas selittää itselleni, miksi niin on tai oli. 

Elämä ei aina ole helppoa eikä sitä varmaan helpoksi ole tarkoitettukaan. Kun ikää karttuu, jokaisella tuntuu olevan joku kolotus ja kivistys, joka nousee pintaan, kun hetki haastellaan. Kivusta ja ongelmista puhuminen on tärkeää terapiaa, vertaistukea, kipeiden asioiden ja ankarien elämäntilanteiden hallintaa. Joskus voi jopa saada hyvän neuvon, vinkin asiantuntijasta.    

Kipu – mikä tahansa kipu, paha olo, suru tai tuska – hallitsee elämää. Se vie ajatukset ja voimat, energiaa ei aina riitä maailman ja elämän ilmiöiden seuraamiseen. Sielu käpertyy tuskan ympärille. Ymmärrettävää, mutta surullista. 

Heikko itsetunto, alemmuuden tunteet, pelko syrjään jäämisestä, elämän tuomat pettymykset, kaikki ne ovat kivun kumppaneita. Osa tunteiden ja tuntemusten solmua, jota analysoin vain läheisenä, en ammattilaisena. 

Ollaan seurassa, puhutaan ja keskustelu alkaa edetä jonnekin kivun ja vaivojen ohi. Viekö se ajatukset pois kipeästä olosta? Vai nouseeko oma paha olo pintaan ja puheeseen? Älkää puhuko itsestänne, minä tarvitsen nyt lääkettä! Jos en ole paras, olen ainakin kipein! Huomatkaa minut! 

Jos kipu on osa elämää tarpeeksi kauan, siihenkin, ehkä, tottuu. Kipu etsautuu osaksi ajatusmaailmaa. Kipu alkaa todellakin korvata ystävää. Jos kipu otettaisiin pois, mitä jäisi jäljelle? Mistä silloin puhuttaisiin? Unohdettaisiinko ihminen, jos kivusta ei puhuttaisi? 

Läheltä nähty kipu sattuu, mutta nostaa toisinaan ylemmyyttä pintaan. Kyllä se siitä, yritä nyt vaan piristyä. Tee nyt jotakin, mene lääkärille, terapiaan, villasukkakerhoon vaikka! Jälkiviisaus voi olla samettiin ja silkkiin verhottu ase: näin ei olisi käynyt, jos olisit tehnyt niin kuin minä sanoin. Joka haluaa päteä, käyttää halukkaasti herkullisen tilaisuuden oman kilpensä kiillottamiseen. ’Hyvää tarkoittavat’ neuvot ovat aika usein lähtöisin juoruista, internetistä tai naistenlehdistä, tarkan kliinisen tiedon kanssa ne eivät aina edes ole etäisiä sukulaisia. 

Kukaan ei piristy käskystä, selviytyminen vaatii motivaatiota ja täsmätukea. Aina ei hyvä tahtokaan auta, on vain sopeuduttava. 

Vaivat ja sairaudet ovat monisyisiä eikä niiden vaiheiden puiminen kahvipöytäkeskusteluissa ole herkullinen palanpainike muille kuin sivullisille. Kivun tai sen syiden analysointi on kuin hyvä lääke, taiten ja asiantuntevasti annosteltava, harkiten käytettävä. 

Terveenä mietin, osaanko suhtautua lähimmäisen kipuun oikealla tavalla. Kuunnella, lohduttaa, ottaa osaa. Antaa itsestäni jotain, josta oikeasti on apua. 

Tyydyttäviä tai edes kelvollisia vastauksia minulla ei ole. 
Ehkä juuri siksi kirjoitin tämän.