sunnuntai 20. elokuuta 2023

Kipeä ja kaukoparantajien armoilla


Kipu, paha olla, jomotus ja vihlova tunne. Oma kipu, vaiva, josta ainoastaan minä tiedän kaiken. Tai ainakin tiedän tarkkaan, miltä tuntuu, olen aikalaistodistaja.  

Miksi kipu on ollut ja mennyt, ehkä sekin jää arvoitukseksi. Kaukoparantajien yrityksistä huolimatta. Tohtori Googlekaan ei vastannut – tai en osannut kysyä oikein. 

 

Kipeiden öiden jälkeen soitan kotikaupungin terveyskeskuksen kaukoparantajalle, kerron kuumeesta, lihasten ja nivelien kivusta, sekavista, katkonaisen, sinne tänne riuhtovan unen kynsissä vietetyistä öistä.  Kipu alkoi mökillä eikä hellittänyt kuumassa kaupungissakaan. 

-   Ettekö te mitanneet kuumetta? Kaukoparantaja nuhtelee, ja toteaa samaan hengenvetoon, ettei kolme päivää kuumetta vielä mikään tauti ole. 

 

Loistava kaukoparantaja arvioi puhelun perusteella tilani eikä lisätiedoksi tarvita aluksi edes sosiaaliturvatunnusta. Mitä yhdestä mummosta, buranaa poskeen ja mittaa nyt edes se kuume. Oliko muuta? PAM, luuri kiinni. Loppuiko keskustelu vahingossa? Otan uuden puhelun ja uusi kaukoparantaja vastaa. Tämä kaukoparantaja kuuntelee enemmän, on empaattisempi, mutta hoitosuositus on edelleenkin buranaa, sitähän voi ostaa apteekista, ottaa kolme kertaa vuorokaudessa. 

 

Kun lääkkeet ostetaan käsikaupasta, säästyy Kelan rahaa. Kun lääkemääräys tulee suullisena ja ylimalkaisena, ketään ei koskaan voi syyttää vääristä ohjeista tai huolimattomuudesta tai asiantuntemattomuudesta. Selkeä yhtälö? 

 

Kuumeisena, valvoneena, kipuilevana, en ehkä osaa ilmaista itseäni niin kuin kaukoparannusta harjoittava terveydenhoitaja odottaisi. Yritän löytää kielikuvia ja vertauksia ja tulen kai vain aliarvioineeksi asiantuntijoita. Anteeksi, mutta eikö teillä ammattilaisilla ole mitään vastuuta tai velvollisuutta selvittää tilannetta tarkemmin oikeaa diagnoosia etsittäessä? Oliko tässä edes tavoitteena diagnoosi? 

 

Entä jos tämä myllerrys olisikin pari viikkoa sitten tavatun punkin tekosia?  Soitan vielä kerran ja saan kehotuksen tulla vastaanotolle, heti aamusta. Minua haastatellaan – kysymyksiä, jotka olisi voinut esittää jo ensimmäisen puhelun aikana, mutta eihän ketään kiinnostanut. Pääsen odottamaan vuoroani. 

 

Odotushuoneet on hiljattain uusittu ja koristeltu. Valtaisat näyttöruudut kutsuvat asiakkaita puhutteluihin, väliajat pitää odottaa, katsella seinillä ripustettua taidetta, istua ja odottaa. Taide-elämykset ovat hienoja, mutta ne rangaistuslaitoksen konkurssimyynnistä hankitut istuimet... Missään ei ole paikkaa, jossa voisi istua hiukan mukavammin, levätä tai lepuuttaa. 

        Eikä saliin eksy yhtään elävää kaukoparantajaa, jolta voisi kysyä ja jolle voisi valittaa. 

 

Kun vuoroni neljän tunnin kuluttua tulee, tapaan nuoren ja huolellisen lääkärin. Kesätohtori tutkii ja lähettää laboratorioon verikokeisiin, tulokset iltapäivällä. Punkki on syytön. Onneksi. Jatkohoito: särky- ja tulehduskipulääkkeitä, jos ei viikossa muutosta tapahdu, takaisin. 

 

Tilanne pahenee ennen kuin viikko on ohi. Nirhaavan vihlova lihaskipu tekee liikkumisen ja olemisen tukalaksi. Kipulääkkeitä kuluu enemmän kuin oli suositeltu. Menetän uskoni lääkkeisiin ja kaukoparantajiin, lähdemme sairaalan ensiapuun. Yön ajaksi vahvat lääkkeet, seuraavana aamuna takaisin. 

 

Aamulla ennen tutkimusta otetaan verikokeet, pitää käydä näytepissalla ja odottaa. Tumma, puheenparresta päätellen muualta tullut lääkäri ottaa vastaan, tutkii, lähettää testeihin ja uusiin testeihin. Uudelleen tutkimuspöydälle ja odottamaan.  

-   Sinulla on paha tulehdus, tässä antibiootit. Ota myös näitä hivenaineita. 

Kirjoitan muistiin. 

 

Kipu yltyy pian uudelleen sietämättömäksi ja palaamme aamuyön tunteina sairaalaan. Aamulla uudet kokeet, uusi lääkäri. Minua kuunnellaan! Saan katsekontaktin hoitajaan!  Puitteet eivät ole kovin taiteelliset, mutta käytävillä liikkuu ja näkyy ammattiväkeä. Lääkäri tutkii jämerästi eikä pelkää kosketusta. 

-   Ei tämä ole tulehdus, tämä on lihasperäistä. Tässä uusi särkylääke.

 

Haetaan uudet lääkkeet, muutama päivä menee hiljaisesti, vähitellen helpottaa. Olo on aluksi hankala, pyörryttää. Pakkauksen kyljessä on kolmio, onneksi en aja autoa. Kun huomaan jaksavani, pystyn vähentämään lääkitystä. Kipu vaimenee. 

 

Tämä on ollut minun oma oikea kipuni, josta vain minä olen oikeasti ollut kiinnostunut. 

Mistä se tuli ja minne lähti? Tuleeko se takaisin? Kukaan ei kai tiedä. Kipu ei kerro. Eikä kukaan muukaan. 

 

Kuinka terve ihmisen on oltava, että pystyy sairauden kynsissä taistelemaan itselleen kunnollista (tai ainakin kunnallista) hoitoa? Kuinka kauan pitää jaksaa istua odotushuoneen epämukavalla tuolilla, ennen kuin pääsee lääkärin puheille? Annetut ajat eivät pidä kutiaan, aina pitää odottaa, odottaa, odottaa. Ja jos minä myöhästyisin vastaanotolta, kuinka siihen suhtauduttaisiin? 

 

Kun kaikilla on niin kiire, ei terveyskeskuksen käytävillä vilahda ikinä yhtään hoitajaa.

Miksi katsekontaktia vältellään viimeiseen asti? Kuinka oireet pitää kuvailla, jos haluaa, ettei kaukoparantaja loukkaannu tai eksy saivartelemaan sivupoluille? Taudinkuvan selvittäminen ei voi olla pelkästään potilaan vastuulla. 

 

Kaukoparantajia ei tee mieli toviin vaivata – ehkä se on tavoitekin. Hommat hoidetaan, kiitettävän kustannustehokkaasti. Nuijitaan epämääräiset oireet käsikaupan buranalla maanrakoon. 


Palaan arkeen ja juttelen ystävien kanssa. Joku odottaa tutkimustuloksia, joku pelkää joutuvansa leikkaukseen, kolmas alistuu, vaikka tietää vaivansa pahenevan, kun ei apua saa. Kolmen päivän kuume ei ehkä todellakaan ole mitään? 

Ei edes kunnollisen keskustelun väärti? Ehkä minun on vain vaikea hyväksyä vanhenemistani ja omituisia oireita? 

 

Tohtori Google ei edelleenkään anna kunnon vastausta. 

Onneksi olo on taas hyvä, kipu on poissa. 


Pysykää terveinä! 

 

 

 

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi sinua. Tiedän mistä puhut. Pääsiäisen jälkeen iski kova kipu pakaralihakseen ja reisiin. Sen jälkeen tarinani jatkuisi kuin sinulla. Terveyskeskukseen jonotin 2 päivää. Hätänumeroon 112 en ollut hädässä. Käynti Meilahden päivystyksessä. Panacod 7 viikon kuuri. Yleensä hellittää. En syönyt Panacodia. Hain kyynärsauvat kellarista. Nyt elokuussa pystyn liikkumaan yhdellä kävelysauvalla ja otan ennen liikkeelle lähtöä Ibumax tms. Miksi sietämätön särky? Nyt yritän nauttia ja mennä - vaikka hitaasti. Kun huomisesta ei tiedä.

Sanataito kirjoitti...

Kiitos myötätunnosta!

Taisin päästä kuitenkin vähällä, olo on OK ja kipu historiaa. Mutta se, mikä jäi mielen pohjalle, oli jatkuva kiire ja hosuminen: jos oireista olisi keskusteltu rauhassa edes kerran ja jos hoitaja olisi kuunnellut tarkemmin, olisiko koko juttu ollut vältettävissä?