SOME ja asiassa pysymisen taito

Vuonna 1984 Winston Smith eli kaukovarjostimen valvonnassa ja nappaili somaa. Soma oli valtion määräämä pakollinen lääke, alamaisten ahdistusta torjuva, tahtoa kammitsoiva. 

Elämä oli somaa, siitä kirjoitti fantastisesti, mutta lohduttomasti  ankaran fantasian mestari George Orwell. 1984 oli utopia, varoitus. 

Meillä ei ole somaa – ei ainakaan yhtä ja ainoaa pakollista lääkitystä koko kansalle. Meillä on some. Täysin vapaaehtoinen. 

Some on yleislääke, joka auttaa kaikkiin vaivoihin, silmien kautta – ja suoraan aivoihin.  

Some auttaa olemaan olemassa. Hiiohoi! Tässä tulee päivitys, voihan hirvitys, oikein aivopläjäytys! Minä olen olemassa, sillä siis ja siisti, lähetän sinulle ja muutamalle sadalle muullekin juuri nyt viestin ja tiedän olevani olemassa tässä elämässä! Niinpä.  

Some syrjäytti Xerologian. Ei tarvitse tyytyä mustavalkoisiin paperikopioihin ja sisäisen postin väärinkäyttöön, voi sekunnin osissa lähettää kavereille värejä, liikettä, ääntä – vain haju puuttuu (toistaiseksi). Voi täyttää kaikkien kavereiden postilaatikot vanhoilla, ikivanhoilla ja joskus jopa uusillakin vitseillä. Eläköön! Jiiihaaaa!

Some neuvoo, mitä voit tai haluat ostaa. Vastaa arvontaan, osallistu kyselyyn, kommentoi. Samalla tulet silmäilleeksi mainoksen. Etsit uutta lautasta, kun kauppa on kiinni ja kas! Kaikki maailman lautaset tulvivat sivullesi. Siitä vaan, kaupantekoon. Toiveesi olemme jo saaneet tietoomme, taisit luovuttaa ne samalla, kun vastasit kyselyyn tai testiin. Muutama yhteystieto vielä, niin...

Some auttaa levittämään autuuden sanomaa. Minä olen tänään täällä, 30°C auringossa, mutta kukapa sitä varjossa, viini virtaa, pihvi tirisee, meri kimmeltää ja minä olen onnellinen, niin onnellinen. 

Some auttaa jakamaan kurjuutta. Minä olen tänään täällä, 30°C auringossa, yritän löytää varjoa, juomaa kuluu ja paita hiostaa, mikään homma ei suju, kuinka ne siellä etelän mailla näitä helteitä alvariinsa jaksavat? 

Some ravitsee ylemmyydentunnetta. Vastaus vastaukselta, kommentti kommentilta. Älä yritä, minulla menee vielä paremmin. Vai niin, olipas vaatimaton yritys, kyllä minä tiedän, miten pitää toimia. Älä luule, että se on sinun oma juttusi. Ei se ollut, jos sen kerran kaikille tulit jakaneeksi. Oma vika. 

Some ei nalkuta eikä naputa. Mitä sitä turhia yhdys sanoja tai kieli oppi sääntöjä miettimään. Mä kirjotan ja pilkutan mitä mun sormista valuu ja se on ***tu sun oma häpee jos et sä ymmärrä. Kai joku tyhmä ope jostain joskus niuhotti, mut se oli jo kauan sitten ja koko tyyppi oli ihan *******. Eikä tajunnu somesta mitään. 

Some luo minäkuvaa, sinäkuvaa, hänkuvaa. Tänään olin niin ahkera, että. Huomenna olen niin ihana, että. Minä olen niin viisas ja kaunis, että itsekin alan uskoa. Ehkä se on joskus hyväkin asia. 

Some rajaa turhan yksityisyyden pois. Minä olen täällä, Minä-Minä-Maassa. Minun lapseni ovat täällä, me kaikki. Nakuina tai vaatteissa, jaettavissa vaikka koko maailmalle. Ai niin, kiinnostaako sellainen muka jotakuta ulkopuolista? 

Some tuntee sinut, paremmin kuin luulet. On varsin harmitonta ja tavallista tietoa, että ostat maitoa tai lenkkimakkaraa lähikaupastasi, mutta sittenkin? On kaikenlaista tietoa. 

Some antaa mahdollisuuksia. Keskustella, viedä keskustelu pois asiasta, niuhottaa, nipottaa, viisastella ja vesittää. Olla äänessä, esimerkiksi äänessä olemisen takia. Sainpas sanotuksi! Asiassa ja aiheessa pysyminen on katoavaa perinnettä. Niin, on kai niitä, hyviäkin rönsyjä? 

Some on mainio tapa pitää yhteyttä ja viestittää. Ottaa kontakteja ja olla yhteyksissä. Jakaa kuvia ja tunteita. Puhua tärkeistä asioista. Kuvittaa omaa sieluaan ja demonstroida persoonallisuuttaan. Yrittää luoda kuvaa itsestään, vaikka se kuva onkin jo vähän virttynyt. 

Somen käyttäminen edellyttää periaatteita. Minullakin on: kaverini ovat kaikki minulle muutenkin tuttua väkeä. Anteeksi vain, ihanat adonikset! Toinen periaate: yritän muotoilla viestini järkevästi, yksityisyyksiä kunnioittaen. Kolmas, jossa tosin aivan liian usein horjun: yritän etsiä silmälasit ja asettaa ne nenälle ennen kuin kirjoitan päivityksiä tai kommentteja. Muuten tulee pnovireitä – vaikka tulee niitä välillä, vaikka olisi rillitkin päässä. 

Some on utopia. Se ei ole vilpitön, puhdassieluinen eikä ihanteellinen. Käyttäjän on oltava varuillaan ja asennoiduttava kriittisesti. Kaikki ystävyys ei ole pyyteetöntä. 

Aina välillä mietin koko touhun mielekkyyttä ja järkevyyttä. Järjen hippusia saa joskus seulomalla seuloa näkyviin. Ja kannattaako se aina? 

Olen somessa, edelleen. 

En ole sulkenut ovea. 

Huutolaistyttö lämmittelee muurin sopukassa. 

Kuvituskuvat olen poiminut mm. Seurasaaren ja Mikkelin jalkaväkimuseon kesäretkikuvista. 

Kohteena nämä museot ovat täysin viattomia, ainakin mitä sosiaalisen median ongelmiin tulee. 

Sivistysvaltiossa, siis sivistys valtiossa

Winston Smith tiesi, että Isoveli valvoo. Hän ei päässyt pakoon kaukovarjostinta. 

Kohta meilläkin on kaikilla kaukovarjostin.1)

Elän valistuneessa ja edistyneessä sivistysvaltiossa. Ympäristöni digitalisoituu vauhdilla, mutta en enää tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Olen alkanut epäillä. 

Olen tehnyt työtä tietokoneella niin kauan, kuin järkevään työkäyttöön suunniteltuja tietokoneita on ollut saatavilla. Ensimmäiset kompuutterit eivät kuulu tähän joukkoon. 

Sinä talvena, jona tuijotin silmäni kipeiksi työpaikan himmeän ja harmaan tietokoneruudun ääressä, en iltaisin jaksanut katsoa edes uutisia televisiosta. Tiedän kokemuksesta, että digityövälineen kaikki ominaisuudet ovat parantuneet huimasti. 

Tietokone on tehokas työväline. On elämän alueita, joilla digitaalisuuden edut ovat kiistattomat. Kaupan ja tiedonvälityksen piirissä kehityksen suunta olisi pitänyt oivaltaa kauan sitten ja hyödyntää paljon aikaisemmin. 

Tietokone on ihmisen ystävä, joka viihdyttää ja huvittaa. Yhden illan mainoskatkoihin perustuvan otoksen mukaan elämämme suurimpia ongelmia ovat: mistä löydän sopivimman hotellin, miten saan lainani ja vippini parempaan kuosiin, kuinka löydän oikeat kanavat ja ohjelmat. Viihdettä ja ajankulua on tarjolla enemmän kuin kenelläkään on aikaa olla jouten. 

Nyt oletetaan, että kaikilla on jokin LAITE. Siihen, että laitteen hankkiminen edellyttää asiantuntemusta ja osaamista, ei kukaan puutu. Oletetaan, että sen käyttäminen on vain tahdonvallan asia. 

Kukaan ei myöskään muistuta, ainakaan aktiivisesti, siitä, että laitteen viesti on kaksisuuntainen. Samalla, kun keräät tietoa itsellesi, laite kerää tietoa sinusta. Kaukovarjostimen aika on lähellä. 

Meille kerrotaan, että elämä on nettiä, ikä kaikki. 

Pian me kaikki olemme netissä, halusimme tai emme. Kaikki nekin, joilla on kaihi, muistisairaus, nivelrikko tai kuulovamma. Kaikki, joilla on jokin vaikeus silmän ja käden koordinaation osalta eivätkä osaa kohdistaa katsettaan tai sormeaan oikeaan paikkaan. Puhumattakaan niistä, jotka eivät ajoissa ole oppineet tekniikkaa ja jotka siksi pelkäävät sitä. Virheitä on niin helppo tehdä, työläs korjata. 

Jos et osaa, pyydä jotakuta nuorta opettamaan. Opiskelu käy kuin kuvaruudulla, suloisesti ja seesteisesti ja kas! olet pian entistä parempi kansalainen. Netissä me kohtaamme, myös ne, jotka ovat syntyneet väärään, vanhaan aikaan ja paikkaan. 

Kaikki eivät tarvitse hotellia, pikavippiä tai viihdekanavaa. Ihan tavallinen arkinen asioiden hoitaminen riittää. Se, että voi kohtuullisin ponnistuksin tai kuluin saada asiansa, elämänsä kuntoon. Ennen se onnistui pankissa, virastossa, palvelupisteessä. Ellei oman koneen avulla selvinnyt, apua saattoi hakea luukulta. 

Elämmekö me todellakin sivistysvaltiossa? Sellaisessa, jossa myös heikoimmista huolehditaan ja varmistetaan, että arjen peruspalvelut ovat kaikkien käytettävissä, ymmärrettävässä muodossa? Vai onko nettiä ikä kaikki korvannut palvelukulttuurin ja sivistyneen käytöksen? 

Minä osaan vielä. Saatan osata ensi vuonnakin. Mutta entä kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos vielä silloin roikun tämän maan viranomaisten riesana? Miten tässä käy? Jaksaako kaukovarjostimeni pysyä vauhdissa ja pääni pysyä varjostimen rytmissä? 

Välillä alkaa todellakin tuntua siltä, että kiusaamisen tunnusmerkit täyttyvät. Näin aikuisten kesken. 

1)     Viittaan George Orwellin kirjaan Vuonna 1984. Omistan sen yltiövanhanaikaisena paperiversiona, jonka käyttöjärjestelmä ei ole vuoden 1967 jälkeen vaatinut yhtään päivitystä. Itse asiassa, välillä olen ollut hämmentynyt sen ajankohtaisuudesta.