maanantai 20. elokuuta 2018

Sivistysvaltiossa, siis sivistys valtiossa





Winston Smith tiesi, että Isoveli valvoo. Hän ei päässyt pakoon kaukovarjostinta. 
Kohta meilläkin on kaikilla kaukovarjostin.1)


Elän valistuneessa ja edistyneessä sivistysvaltiossa. Ympäristöni digitalisoituu vauhdilla, mutta en enää tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Olen alkanut epäillä. 

Olen tehnyt työtä tietokoneella niin kauan, kuin järkevään työkäyttöön suunniteltuja tietokoneita on ollut saatavilla. Ensimmäiset kompuutterit eivät kuulu tähän joukkoon. 
Sinä talvena, jona tuijotin silmäni kipeiksi työpaikan himmeän ja harmaan tietokoneruudun ääressä, en iltaisin jaksanut katsoa edes uutisia televisiosta. Tiedän kokemuksesta, että digityövälineen kaikki ominaisuudet ovat parantuneet huimasti. 

Tietokone on tehokas työväline. On elämän alueita, joilla digitaalisuuden edut ovat kiistattomat. Kaupan ja tiedonvälityksen piirissä kehityksen suunta olisi pitänyt oivaltaa kauan sitten ja hyödyntää paljon aikaisemmin. 

Tietokone on ihmisen ystävä, joka viihdyttää ja huvittaa. Yhden illan mainoskatkoihin perustuvan otoksen mukaan elämämme suurimpia ongelmia ovat: mistä löydän sopivimman hotellin, miten saan lainani ja vippini parempaan kuosiin, kuinka löydän oikeat kanavat ja ohjelmat. Viihdettä ja ajankulua on tarjolla enemmän kuin kenelläkään on aikaa olla jouten. 

Nyt oletetaan, että kaikilla on jokin LAITE. Siihen, että laitteen hankkiminen edellyttää asiantuntemusta ja osaamista, ei kukaan puutu. Oletetaan, että sen käyttäminen on vain tahdonvallan asia. 
Kukaan ei myöskään muistuta, ainakaan aktiivisesti, siitä, että laitteen viesti on kaksisuuntainen. Samalla, kun keräät tietoa itsellesi, laite kerää tietoa sinusta. Kaukovarjostimen aika on lähellä. 



Meille kerrotaan, että elämä on nettiä, ikä kaikki. 
Pian me kaikki olemme netissä, halusimme tai emme. Kaikki nekin, joilla on kaihi, muistisairaus, nivelrikko tai kuulovamma. Kaikki, joilla on jokin vaikeus silmän ja käden koordinaation osalta eivätkä osaa kohdistaa katsettaan tai sormeaan oikeaan paikkaan. Puhumattakaan niistä, jotka eivät ajoissa ole oppineet tekniikkaa ja jotka siksi pelkäävät sitä. Virheitä on niin helppo tehdä, työläs korjata. 

Jos et osaa, pyydä jotakuta nuorta opettamaan. Opiskelu käy kuin kuvaruudulla, suloisesti ja seesteisesti ja kas! olet pian entistä parempi kansalainen. Netissä me kohtaamme, myös ne, jotka ovat syntyneet väärään, vanhaan aikaan ja paikkaan. 

Kaikki eivät tarvitse hotellia, pikavippiä tai viihdekanavaa. Ihan tavallinen arkinen asioiden hoitaminen riittää. Se, että voi kohtuullisin ponnistuksin tai kuluin saada asiansa, elämänsä kuntoon. Ennen se onnistui pankissa, virastossa, palvelupisteessä. Ellei oman koneen avulla selvinnyt, apua saattoi hakea luukulta. 

Elämmekö me todellakin sivistysvaltiossa? Sellaisessa, jossa myös heikoimmista huolehditaan ja varmistetaan, että arjen peruspalvelut ovat kaikkien käytettävissä, ymmärrettävässä muodossa? Vai onko nettiä ikä kaikki korvannut palvelukulttuurin ja sivistyneen käytöksen? 

Minä osaan vielä. Saatan osata ensi vuonnakin. Mutta entä kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos vielä silloin roikun tämän maan viranomaisten riesana? Miten tässä käy? Jaksaako kaukovarjostimeni pysyä vauhdissa ja pääni pysyä varjostimen rytmissä? 

Välillä alkaa todellakin tuntua siltä, että kiusaamisen tunnusmerkit täyttyvät. Näin aikuisten kesken. 


1)     Viittaan George Orwellin kirjaan Vuonna 1984. Omistan sen yltiövanhanaikaisena paperiversiona, jonka käyttöjärjestelmä ei ole vuoden 1967 jälkeen vaatinut yhtään päivitystä. Itse asiassa, välillä olen ollut hämmentynyt sen ajankohtaisuudesta.





Ei kommentteja: