Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 17. tammikuuta 2024

Kirjoistani en luovu!


Pekalla oli tapana tulla juttelemaan. 

Kuule Liisa, Pekka aloitti. Olis yks juttu. 

Koska oikein ajattelit muuttaa kirjasi tänne? 

 

Kunnollista vastausta Pekka ei koskaan tainnut saada, mutta kirjani olen sittemmin muuttanut. En henkikirjoja – tai miten niitä nykyään kuuluukaan kutsua – mutta useamman laatikollisen nidottuja ja sidottuja opuksia kumminkin. Mumminmökkiin. Banaanilaatikoissa. Laatikko tai kaksi kerrallaan. 

 

Ystävättäret tekevät kuolinsiivouksia, poistavat tavaraa, jopa kirjojakin. Seuraan ristiriitaisin miettein, ei kai, miksi, tai: ehkä sittenkin, miten hienoa, jos itsekin pystyisi. Ikään kuin olisi joku ikä, jolloin pitäisi jo valmistautua kuolemaan. Eikö eläminen ole tärkeämpää? Vai onko kuolinsiivous elämän merkki? Haluavatko he palata huolettomaan teini-ikään, jolloin kaikki tärkeä mahtui virttyneeseen kassiin? 

 

Jos muistini jonakin päivänä rakoilee vielä enemmän, miksei minulla silloin saa olla lähelläni muistin kiinnekohtia. Jos taas muistan kaiken oikein ja skarpisti, voin merkitä muistiin vaikka kattilakaappini tai kahvikuppihyllyni asukkaiden muistelmat. On niilläkin tarinansa. Ja ne tarinat, ne ovat minun vastuullani kaikki. 

 

Ongelma on ja ei ole muistaminen. Muistan vieläkin hyvin, miten onnellinen äiti oli, kun joululahjapaketista tuli esiin kaunis termoskannu. Se kannu on vieläkin olemassa. Siihen voi kaataa yli jääneen kahvitilkan seuraavaa hetkeä varten. Ei termoskannussa ole muita liikkuvia osia kuin korkki, joka kyllä kestää. Kun huushollitavaroita käsittelee hyvin, ne toimivat hyvin. Muistan monen muunkin esineen historian, kuinka niistä muistoista voisi luopua.


Tämä kuva on otettu alunperin yhden kirjan kansikuvaksi.  
Valitsin sitten toisin. 

 

Kirjoista en luovu. 

Olen saanut kirjoja, perinyt kirjoja, ostanut kirjoja. Minulle on lahjoitettu ja annettu kirjoja, koska antaja on ehkä ajatellut, että jos minä saan kirjan, se ei koskaan katoa kokonaan. Jos antaja tulisi katumapäälle, hän voisi tulla, pyytää anteeksi ja hakea omansa pois. Niin ei ole koskaan käynyt, mutta niinkin kai voisi käydä. 

Olen odottanut joulua ja lahjoja. Yhtä paljon olen odottanut sitä hetkeä, jolloin jouluruoka on syöty, kahvit juotu ja saa vetäytyä lukemaan uutta ihanaa lahjakirjaa.  


 

Olen joskus kuvitellut, että kirjoja saa rajattomasti lisää kirjakaupoista ja että kirjakauppoja on kaikkialla. Ei muuten ole. Lauantaina niitä on vielä vähemmän. Lähikirjakauppani on lähes tyhjä ja ovet suljetaan lopullisesti. Ennen lopullista tuhoaan kirjakauppa pienensi valikoimaansa, alkoi myydä askartelutavaroita ja villalankoja, muuttui lelukaupaksi. Onneksi tavarataloon on avattu kirjaosasto, ainakin kymmenen hyllymetriä bestsellereitä. Siinäpä se, markkinarako. 

 

Kuvittelin myös, että kirjastosta saa kirjoja. Joitakin yrityskirjoja olen saanut todella helposti. Konsernin historiakirja oli aina valmiina kirjaston yläkerran hyllyssä, joka kerta, ihan kuin vain minua varten, jos halusin tarkistaa jonkun faktan. Onkohan se siellä vielä, kun minä en ole sitä muutamaan vuoteen tarvinnut.  


Työpaikka.  Hyvä, ei liian hutera pöytä ja tuoli riittävät, jos kirjoja on tarpeeksi. 

Löysin viime viikolla kirjastosta hyvän ja kiinnostavan tietokirjan, ihan uuden ja puhtoisen, lukemattoman, upeasti kuvitetun ja painetun. Oman alansa helmi, hetkinen, ilmestynyt 17 vuotta sitten! Edelleen varmasti validi, saman alan opuksia ilmestyy hyvin harvoin. En kai minä ole ensimmäinen lainaaja? Ei sentään? Jos kirja ei liiku eikä kulu kansan käsissä, se siirretään kellarivarastoon ja jos ei sitä sielläkään kukaan kaipaa… Puhtaita kirjoja on ilo lukea, tiedän sen, sillä kotikylän kirjastossa on vähemmän lainaajia, lyhyemmät jonot ja puhtaammat kannet, mutta ellei kukaan ole kirjasta kiinnostunut, onko sillä tulevaisuutta? 

 

Ja sitten on, tietysti, Antikvaari. Antikvariaattien yhteinen nettikauppa, josta voi tilata sellaisia opuksia, joita ei enää muualta saa.  Kirjoja myydään sisältönsä takia, mutta hintaan ja saatavuuteen vaikuttaa niteen kunto, alleviivaukset ja vanhojen hintalappujen jättämät tahrat. Pari päivää ja jokunen euro postimaksua ja kirja on sinun.

 

Niin, että minä en aio luopua kirjoistani. Eikä meillä ole kuin ihan tavallinen kotikirjasto.  Jotain muuta voin kuolinsiivota, jos on ihan pakko, mutta kirjoja, ei. Aina siitä sekalaisesta valikoimasta nousee mieleen tai pintaan joku kirja, jota alkaa muistella ja kertailla. Vanhaa tietosanakirjaa olen viimeksi käyttänyt tietokilpailukysymyksiä laatiessa, lukenut hassun kuuloisia teknisiä selityksiä. 

 

Kirjoilla on kohtalonsa ja voi tietysti olla, että kirjat ovat minun kohtaloni, jonakin päivänä. 

Olen aakkostanut kaikki, kotimaiset kaunokirjalliset kirjat, käännöskirjat, tietokirjat, dekkarit. Aakkostamisessa ja lajittelussa kului muutama päivä. Sotakirjat toisessa hyllyssä bisnesjuttujen kanssa. Sotaa se bisneskin voi olla. Elämäkerrat olen aakkostanut kohteen eikä kirjoittajan mukaan: sillä tavalla löydän nopeammin etsimäni. Runohyllyssä on vähän epäjärjestystä, kun tyttökirjat on pakattu niiden taakse ja pojantytär on tyttökirjaiässä. Anni Swaneja voisi olla vähän enemmänkin. Muumeja olen lukenut lasteni kirjoista, silloin kauan sitten niitä ei meillä ollut.  


Tässä kuvassa näkyy Lundiahylly.
Sen ansio on, ettei se kerskaile olemassaolollaan vaan antaa tilaa kirjoille. 

 

Luojan kiitos, olemme avioliiton ensimmäisenä vuonna yli 50 vuotta sitten hankkineet ensimmäiset Lundiahyllyt. Nyt niitä on jo enemmän ja ne ovat melkein kokonaan täynnä, kirjoja kahdessa rivissä, mutta en minä niistä luovu. Viimeksi joulun alla kaipasin Samuli Paulaharjun juttuja ja sitten piti tarkistaa joku sitaatti tai lepattava muisto ja niin edelleen. Kohta pitää hakea runokirja, ennen taidetilaisuutta. Pitää aivosolut virkeinä, kun muistelee, mitkä kirjat ovat takimmaisessa rivissä. Hätätilassa pitää jumpata ja nostella kirjoja. Toistaiseksi ne ovat löytyneet.  Eturivi on helpompi. 

 

Puhun siis painetuista kirjoista. Niistä, joissa on pahvia ja paperia ja kaoliinia ja tiesmitä. En puhu äänikirjoista tai sähköisistä opuksista. Olen niihinkin tutustunut, mutta hyllyyn niitä ei voi laittaa eikä samalla tavalla käsitellä. Olen silläkin tavalla vanhanaikainen, että tykkään kääntää sivua. 

 

Seuraavaksi pitäisi kertoa kirjoista. Niistä, joista en luovu. 

Olisi ollut kiva näyttää kirjoja Pekallekin, oli se ihan mukava kaveri. 

 

Kirjoja ei saa kohdella kaltoin eikä kirjakauppoja saa tappaa! 

 

Kirjoja Salon taidemuseossa.  Huomatkaa varoitus: ei saa astua liian lähelle, ettei järjestys hajoa. 

 

 



perjantai 1. lokakuuta 2021

Kiitos, että sain olla mukana - Onnea!

  



Elämäkerta, kertomus elämästä, muistelu. 

Vaativa ja rohkeutta kysyvä tehtävä.  

 

Kun Rauno Pääkkönen ehdotti yhteistyötä, tiesin heti, että suostuisin.

Suostumisen jälkeen alkoi jännittää, pelottaakin. Osaisinko, ymmärtäisinkö, olisinko luottamuksen arvoinen? 

Yhteistyömme oli aina sujunut, sujuisi varmaan nytkin. 

 

Tunnen Raunon vuosien takaa. Olin tehnyt juttuja Suomen Ampujainliitolle, ollut tiedotusvaliokunnan jäsen ja hetken vetäjäkin, päässyt mukaan ympäristövaliokunnan työn käynnistysvaiheeseen. Työn myötä tutustuin asiantuntijoihin, joista Rauno Pääkkönen oli paras. Kun irtauduin liiton kuvioista, kontaktit harvenivat, mutta eivät kokonaan. 

 

Rauno on tehnyt väitöskirjansa ampumamelusta ja hän on hyvin perillä kuulonsuojaimista, työsuojelun asiantuntijana hänellä on tarkka kuva ampujien toimintaympäristöstä. 

 

Kaikkea ei kirjoittava humanisti voi milloinkaan tietää, on oltava asiantuntijoita, joilta kysyä. Eikä riitä, että spesialisti tuntee oman aiheensa, pitää osata suhteuttaa tieto ampujien todellisuuteen. Pitää osata oikeat kysymykset. Raunolta saatoin kysyä neuvoa, jos solmut eivät auenneet, joskus varmaan vaivasin kiireistä miestä liikaakin. 

 

Rauno on kirjoittanut ja julkaissut paljon. Kirjoja, artikkeleita, oppaita. Ongelma ei ollut kirjoittaminen, vaan henkilökohtaisen tekstin käsittely. 

Elämäntarinan kertominen vaatii erityistä rohkeutta. Omasta elämästä kirjoittaminen edellyttää hyppäämistä oman varjon yli, monta kertaa. Nolotkin asiat on käytävä läpi, vaikka ne eivät tekstiin tulisikaan. Kuin katsoisi alastonta itseään peilistä, julkisella paikalla paljaaltaan. 

 

Osaisinko hahmottaa toisen ihmisen elämää sellaisella tavalla, johon kohde voi olla tyytyväinen? Kirjoittajan ei pidä olla mieliksi kenellekään, vaan kuvata asiat rehellisesti.  Toimittajan tehtävä on tukea tekijää ja olla samalla lukijan roolissa. Kysyä epäselvissä kohdissa, pyytää tarkennuksia. Tekijä on tekstin kuningas, mutta toimittajalla on vastuunsa. 

 

 

Kun työ alkoi, alkoi myös korona. Odotimme nopeaa helpotusta, mutta pandemia jatkui ja jatkui. Emme voineet ajatella tapaamisia, työ tehtiin sähköpostin ja puhelimen avulla. Aineisto oli mainio, mutta se otti aikansa, pohtiminen ja tekstin läpikäyminen. 

 

Kirja ei ole pelkkä teksti. Se on itsenäinen esine maailmankaikkeudessa, visuaalinen elementti. Ennen kuin lukija on nähnyt ensimmäisen sivun, hän on jo katsellut kantta, lukenut kenties takakannen tekstin, selaillut kokonaisuutta, muodostanut käsityksensä fontin koosta ja luettavuudesta, pitänyt kirjaa kädessään, kokeillut, miltä kannen materiaali tuntuu, millaista sivuja on lukea – hyvässä tai huonommassa valossa. 

Tekstin rinnalle tarvitaan kuvia, kaavioita, luetteloita, yhteenvetoja, lähteitä. Kirjalla on käytettävyytensä, jota pitää tavoitella. 

Eräs ystäväni puhuu aineiston kätilöimisestä. Uusi kirja voi todella tuntua lapselta, jonka alkutaipaleella on saanut olla mukana, joka pitää tuupata maailmalle. 


Tulos on nyt kaikkien luettavissa. 



Kiitos työstä ja mahdollisuudesta! 


Onnea syntymäpäivällesi! 


 

Rauno Pääkkösen Työstä ja elämästä - paremman elämän puolesta on nyt luettavissa.

Voit lukea kirjan koronaystävällisenä sähkökirjana. 

Kirjasta on otettu pieni painos, joka on tarkoitettu lähipiirille.


 

Lukemaan pääset klikkaamalla   

 https://www.e-julkaisu.fi/rauno_paakkonen.1

 

Jos haluat lähettää sähköpostia Raunolle, osoite on  rauno.paakkonen@gmail.com








tiistai 19. marraskuuta 2019

LUKUKIRJA SAMMATISTA


Ajatus ei ollut uusi. Olen aina kirjoittanut elääkseni, mutta olen kirjoittanut myös työkseni. 

Ennen kuin opin lukemaan, raapustelin kirjaimia satukirjoihin, sinne missä oli tyhjää tilaa. Kirjoissa pitää olla kirjaimia ja sanoja ja ne ensimmäiset raapustelut olivat minun sanojani. 

Isä luki minulle lukukirjaa – vai oliko se sittenkin aapinen? Sinikantinen kirja, se on vielä tallessa. Se, että lapselle luetaan, on eri asia kuin se, että lapsi osaa lukea. Kuunteleminen on vuorovaikutusta, läheisyyttä. En tiedä, olenko lukenut omille lapsilleni ja lapsenlapsilleni tarpeeksi, mutta olen yrittänyt, välillä olen tiedostanut, että pitäisi. 

Jos olet lapsena tutustunut lukukirjaan, tiedät, millainen teos on kyseessä. Kokoelma tarinoita, kertomuksia, muutama runo tai lorukin. Tämä lukukirja on koottu aikuisia ajatellen. Se sopii mainiosti myös niille, joilla aikuistuminen on vielä vähän vaiheessa. Taidan itsekin kuulua tähän joukkoon. Ainakin ajoittain. 


Tiedostoihin on kertynyt kertomuksia, haastatteluja, tarinoita. Olen tavannut kertojia ja saanut kirjoittaa näkyviin heidän puhettaan. Kiitos kaikille. Näistä kertomuksista tuli lukukirja. 

Kaikki aineistot eivät edes mahtuneet mukaan, viimeisessä vaiheessa sovittelin palasia toisiinsa samalla tavalla kuin lapsenlapset pinoavat palikoitaan. Monet tekstit jäivät pois, vaikka ne olivat kelvollisia. Aihe oli ohittanut parasta ennen -päivänsä ja juttu muuttunut kiusalliseksi. Joskus legotorni uhmaa kaikkia fysiikan lakeja – kirjoituksia järjestäessä näytti välillä siltä, kuin sanojen rakennelma alkaisi vetää rakennetta vinoon väärän osan takia. 

Kirjassa kuuluu paljon elämää kokeneiden sammattilaisten ääni. He ovat kertoneet, millaista oli ennen, millaisia olivat arjen työt ja tehtävät. Näitä kohtaamisia on koottu lukukirjaan, jotta ne eivät unohtuisi. Olen valinnut tunteella, mielestäni  tärkeimpiä. 


Kirjan kansiaihe on Sammatista. Yksi kaikkein kauneimmista ja vaikuttavimmista kuvattavista on paljon vuosia nähneen, kauniisti vanhentuneen hirren pinta. Siihen ovat tuulet ja sateet jättäneet jälkeensä, se on saanut kylkeensä punamultaa, se on karistanut ylimääräiset värit pois, se on aito, elävä pinta, joka ei häpeile mitään. Se kantaa uurteensa ja patinansa ylpeästi, tietoisena siitä, että on nähnyt elämää niin paljon enemmän kuin nuoremmat.

Olen sanonut – ei, vaan toistanut tolkuttomuuksiin asti – että kirjoitan tyhjentääkseni päätäni. Varotoimena vain, jos pää alkaisi tyhjentyä omia aikojaan. Kirjoitan näkyviin tapahtumia, myös siksi, että jokaisessa elämässä on asioita, joita ei ole helppo kertoa lyhyesti tai nopeasti. 

Kirjoittaja kirjoittaa aina itsestään. Suodattaa kuulemansa ajatusmaailmansa kautta. Tämä ei ole tietoista tai tarkoituksellista, vaan väistämätöntä. 


Ensimmäiset nimelläni julkaistut kirjat ovat olleet tilaustöitä. Joku on joskus ihmetellyt, miten kukaan jaksaa tarttua kuivan tuntuisiin aiheisiin, tekniikkaan ja teollisuuteen. Eivät ne aiheet kuivia olleet, ei hetkeäkään enää sen jälkeen, kun olin tutustunut aiheeseen ja ihmisiin. 

Toinen on hämmästellyt, mistä kaikki tieto on löytynyt. Tieto ei löydy, ei marssi vastaan, sitä on etsittävä. Tietoa saa, kun uskaltaa kysyä ja kirjoittajan on uskallettava. Ihminen, joka on jaksanut innostua työstään ja tehtävistään vuosien mittaan yhä uudelleen, osaa ja haluaakin kertoa elämäntehtävästään. 
Joskus naiseus herättää eloon asiantuntijan sielussa uinuvan sedän: tyttö hyvä, sinä et varmaan tunne näitä asioita yhtään, annahan kun minä selitän.   

Useimmilta saa reilun ja hyvän vastauksen. Ihmisten työ on antoisa puheenaihe, ammattimiehen ylpeys arvokas ja kunnioitettava luonnonvara. 


Jokainen teksti on kokonaisuus. Siinä pitää olla alku, keskikohta ja loppu. Tekstin pitää muodostaa kaari tai kuvio, jokaisen tekstin. Mitä laajempi kuvio, sitä tärkeämpi on kokonaisuus, joka pysyy ruodussa. 

Ison kokonaisuuden rakentaminen on koukuttavaa. Siksi se, mikä kaikissa kirjatöissä on ollut parasta, on suuren kaaren rakentaminen. Pitää osata luoda kokonaisuus, joka on yhtä alusta loppuun asti. Vaikeinta on rajaaminen: tapa rakkaimpasi – tai ainakin säästä se seuraavaan mahdolliseen kokonaisuuteen. Luovu, rajaa, tiivistä, vaikka miten tekisi mieli. Luopuminen on sittenkin palvelus kokonaisuudelle. 

En väitä aina onnistuneeni, ei ainakaan täydellisesti. 
Mutta väitän aina yrittäneeni. 

Lukukirja Sammatista kertoo entisestä Sammatin kunnasta ja Sammatin kulttuuriseurakunnasta. 


Sammatti on maantieteellisesti pieni, mutta kulttuurin mitoilla arvioituna suuri. 

On tapana puhua pienestä kunnasta tai kylästä, mittayksikköä määrittämättä. On tapana puhua tavallisista ihmisistä – vaikka tavallista ei olekaan. Lukukirjan sivuilta huomaa, miten jokaisella on oma tarinansa kerrottavana. Tarinat ovat suuria.  Jokainen on kantanut vastuunsa ja tehnyt osansa. 

Tärkeimmät asiat ovat lähellä. Pienessä, tiiviissä yhteisössä jokaisen ihmisen panos merkitsee. Elämä on ainutlaatuista, kaikki kertomukset ovat kertomisen arvoisia. Muistiin merkitsijä on etuoikeutettu, kiitollinen kaikista tapaamisista. 



LUKUKIRJA SAMMATISTA on saatavana Sammatin Nuorisoseurantalon Joulutorilta lauantaina 30.11. 2019, tori palvelee kello 9-13. 
Lohjalla kirja tulee myyntiin Kahvila Liisaan. 

Osallistun Keravalla kauppakeskus Karusellin jouluriehaan ke-to 11.-12.12.2019 klo 12-18.  Olen varannut pöydän pienyrittäjien käytössä olevasta tilasta. 

HUOM!  Karusellin Jouluriehan aikana pienyrittäjien pop-up -myyntitilan aukioloaika on klo 12-18.  

Kirjan voi myös hankkia kirjakaupan kautta, se kuuluu Kirjavälityksen valikoimaan.  

Liisa Laurila: LUKUKIRJA SAMMATISTA 
243 sivua. 
ISBN  978-952-69128-1-3
SANATAITO