LUKUKIRJA SAMMATISTA

Ajatus ei ollut uusi. Olen aina kirjoittanut elääkseni, mutta olen kirjoittanut myös työkseni. 

Ennen kuin opin lukemaan, raapustelin kirjaimia satukirjoihin, sinne missä oli tyhjää tilaa. Kirjoissa pitää olla kirjaimia ja sanoja ja ne ensimmäiset raapustelut olivat minun sanojani. 

Isä luki minulle lukukirjaa – vai oliko se sittenkin aapinen? Sinikantinen kirja, se on vielä tallessa. Se, että lapselle luetaan, on eri asia kuin se, että lapsi osaa lukea. Kuunteleminen on vuorovaikutusta, läheisyyttä. En tiedä, olenko lukenut omille lapsilleni ja lapsenlapsilleni tarpeeksi, mutta olen yrittänyt, välillä olen tiedostanut, että pitäisi. 

Jos olet lapsena tutustunut lukukirjaan, tiedät, millainen teos on kyseessä. Kokoelma tarinoita, kertomuksia, muutama runo tai lorukin. Tämä lukukirja on koottu aikuisia ajatellen. Se sopii mainiosti myös niille, joilla aikuistuminen on vielä vähän vaiheessa. Taidan itsekin kuulua tähän joukkoon. Ainakin ajoittain. 

Tiedostoihin on kertynyt kertomuksia, haastatteluja, tarinoita. Olen tavannut kertojia ja saanut kirjoittaa näkyviin heidän puhettaan. Kiitos kaikille. Näistä kertomuksista tuli lukukirja. 

Kaikki aineistot eivät edes mahtuneet mukaan, viimeisessä vaiheessa sovittelin palasia toisiinsa samalla tavalla kuin lapsenlapset pinoavat palikoitaan. Monet tekstit jäivät pois, vaikka ne olivat kelvollisia. Aihe oli ohittanut parasta ennen -päivänsä ja juttu muuttunut kiusalliseksi. Joskus legotorni uhmaa kaikkia fysiikan lakeja – kirjoituksia järjestäessä näytti välillä siltä, kuin sanojen rakennelma alkaisi vetää rakennetta vinoon väärän osan takia. 

Kirjassa kuuluu paljon elämää kokeneiden sammattilaisten ääni. He ovat kertoneet, millaista oli ennen, millaisia olivat arjen työt ja tehtävät. Näitä kohtaamisia on koottu lukukirjaan, jotta ne eivät unohtuisi. Olen valinnut tunteella, mielestäni  tärkeimpiä. 

Kirjan kansiaihe on Sammatista. Yksi kaikkein kauneimmista ja vaikuttavimmista kuvattavista on paljon vuosia nähneen, kauniisti vanhentuneen hirren pinta. Siihen ovat tuulet ja sateet jättäneet jälkeensä, se on saanut kylkeensä punamultaa, se on karistanut ylimääräiset värit pois, se on aito, elävä pinta, joka ei häpeile mitään. Se kantaa uurteensa ja patinansa ylpeästi, tietoisena siitä, että on nähnyt elämää niin paljon enemmän kuin nuoremmat.

Olen sanonut – ei, vaan toistanut tolkuttomuuksiin asti – että kirjoitan tyhjentääkseni päätäni. Varotoimena vain, jos pää alkaisi tyhjentyä omia aikojaan. Kirjoitan näkyviin tapahtumia, myös siksi, että jokaisessa elämässä on asioita, joita ei ole helppo kertoa lyhyesti tai nopeasti. 

Kirjoittaja kirjoittaa aina itsestään. Suodattaa kuulemansa ajatusmaailmansa kautta. Tämä ei ole tietoista tai tarkoituksellista, vaan väistämätöntä. 

Ensimmäiset nimelläni julkaistut kirjat ovat olleet tilaustöitä. Joku on joskus ihmetellyt, miten kukaan jaksaa tarttua kuivan tuntuisiin aiheisiin, tekniikkaan ja teollisuuteen. Eivät ne aiheet kuivia olleet, ei hetkeäkään enää sen jälkeen, kun olin tutustunut aiheeseen ja ihmisiin. 

Toinen on hämmästellyt, mistä kaikki tieto on löytynyt. Tieto ei löydy, ei marssi vastaan, sitä on etsittävä. Tietoa saa, kun uskaltaa kysyä ja kirjoittajan on uskallettava. Ihminen, joka on jaksanut innostua työstään ja tehtävistään vuosien mittaan yhä uudelleen, osaa ja haluaakin kertoa elämäntehtävästään. 

Joskus naiseus herättää eloon asiantuntijan sielussa uinuvan sedän: tyttö hyvä, sinä et varmaan tunne näitä asioita yhtään, annahan kun minä selitän.   

Useimmilta saa reilun ja hyvän vastauksen. Ihmisten työ on antoisa puheenaihe, ammattimiehen ylpeys arvokas ja kunnioitettava luonnonvara. 

Jokainen teksti on kokonaisuus. Siinä pitää olla alku, keskikohta ja loppu. Tekstin pitää muodostaa kaari tai kuvio, jokaisen tekstin. Mitä laajempi kuvio, sitä tärkeämpi on kokonaisuus, joka pysyy ruodussa. 

Ison kokonaisuuden rakentaminen on koukuttavaa. Siksi se, mikä kaikissa kirjatöissä on ollut parasta, on suuren kaaren rakentaminen. Pitää osata luoda kokonaisuus, joka on yhtä alusta loppuun asti. Vaikeinta on rajaaminen: tapa rakkaimpasi – tai ainakin säästä se seuraavaan mahdolliseen kokonaisuuteen. Luovu, rajaa, tiivistä, vaikka miten tekisi mieli. Luopuminen on sittenkin palvelus kokonaisuudelle. 

En väitä aina onnistuneeni, ei ainakaan täydellisesti. 
Mutta väitän aina yrittäneeni. 

Lukukirja Sammatista kertoo entisestä Sammatin kunnasta ja Sammatin kulttuuriseurakunnasta. 

Sammatti on maantieteellisesti pieni, mutta kulttuurin mitoilla arvioituna suuri. 

On tapana puhua pienestä kunnasta tai kylästä, mittayksikköä määrittämättä. On tapana puhua tavallisista ihmisistä – vaikka tavallista ei olekaan. Lukukirjan sivuilta huomaa, miten jokaisella on oma tarinansa kerrottavana. Tarinat ovat suuria.  Jokainen on kantanut vastuunsa ja tehnyt osansa. 

Tärkeimmät asiat ovat lähellä. Pienessä, tiiviissä yhteisössä jokaisen ihmisen panos merkitsee. Elämä on ainutlaatuista, kaikki kertomukset ovat kertomisen arvoisia. Muistiin merkitsijä on etuoikeutettu, kiitollinen kaikista tapaamisista. 

LUKUKIRJA SAMMATISTA on saatavana Sammatin Nuorisoseurantalon Joulutorilta lauantaina 30.11. 2019, tori palvelee kello 9-13. 

Lohjalla kirja tulee myyntiin Kahvila Liisaan. 

Osallistun Keravalla kauppakeskus Karusellin jouluriehaan ke-to 11.-12.12.2019 klo 12-18.  Olen varannut pöydän pienyrittäjien käytössä olevasta tilasta. 

HUOM!  Karusellin Jouluriehan aikana pienyrittäjien pop-up -myyntitilan aukioloaika on klo 12-18.  

Kirjan voi myös hankkia kirjakaupan kautta, se kuuluu Kirjavälityksen valikoimaan.  

Liisa Laurila: LUKUKIRJA SAMMATISTA 

243 sivua. 

ISBN  978-952-69128-1-3

SANATAITO