Jää. Jää.
Matkan varrella näkyy lahtia ja poukamia, jotka ovat jo saaneet jääkuoren.
Jää. Ohut, kimaltava ja hopeainen, silti se riittää pitämään levottomat laineet aisoissa. Jään pinnalla tarkka kuva rannasta, taivaasta, maisemasta, vedenkirkas, voimakas.
Saunarannassa vesi on vapaa, tuulen alla aallokko alituisessa liikkeessä, ulapan ahnas reuna.
Halu nauttia vapaudesta vielä tuokion ajan.
Haluan, tahdon, vielä tämän, tämän, tämän…
Ennen kuin jää tulee.
Veden ja taivaan raja kaukana sinisen keskellä hohtaa, liikkuu neitoina niemien nenissä. Usva, terheninen, valo.
Rannan puissa talvi jo näkyy, huurre kattaa jokaisen neulasen, tarkkaan piirtäen ääriviivojaan. Pakkanen on matkalla, kohti maan sydäntä. Aikaa on, kokonainen talvi aikaa.
Venerantaan, poukamaan, lasten kesäiseen uintipaikkaan jää tekee leikin, rakentaa pyörteitä, laskostuu, vedostuu, poimuttuu. Jää.
Talvi on jo. Talvi on melkein. Joka päivä talvi leikkii piilosta, väistää, nousee taas.
Eräänä päivänä jää on tullut. Vetänyt viivan levottoman, epäröivän syksyn ja ehdottoman, selkeän talven väliin. Tässä on raja. Tässä on muutos. Tästä eteenpäin uusi aika. Puhdas, valkoinen talvi.
Elämä vetää rajoja. Jäätää, vie valkeuteen sielun, jonka aika ei vielä olisi saanut olla. Sulkee kannet, liian aikaisin. Jäljelle jää vain toivo, kevään, kukkien, poutapilvien toivo.
Aamulla tarkistetaan talven saldo.
Jää. Jää.
Jää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti