Siitä yhdestä puhelinsoitosta on jo neljäkymmentä vuotta.
Isällä oli ankara uutinen, joka muutti koko elämän.
Äiti oli kuollut.
Oinoon Hanni tuli surunvalittelukäynnille. Kapeana, kalpeana, hauraana, niin kuin Hanni mielessäni aina oli. Tuolla hetkellä hän oli 71-vuotias, aikaa Hannilla oli vielä jäljellä.
- Kun äiti kuolee, tyttärestä tulee aikuinen, sanoi Hanni. Hänelle nämä sanat oli sanonut ompelija, jonka luokse Hanni oli heti äitinsä kuoleman jälkeen mennyt, surupukua laittamaan.
En uskonut silloin, nyt jo uskon. Vanhemman poismeno pakottaa kasvamaan aikuiseksi, hiljaa surren tai kivun kautta. Mutta mekin selvisimme.
Hanni on ollut poissa jo kauan, vaikka hän saikin pitkän elämän. Vaatimattomana, hiljaisena, lapsuuskodin maisemassa.
Surupuvun sovitukseen ei ollut aikaa, mutta onneksi kaapissa oli mustia vaatteita, niitä yhdistelemällä syntyi sopiva hautajaisasu. Surupukua ei enää olisi tarvinnut muistotilaisuuden jälkeen käyttää, mutta ei niissä tunnelmissa tehnyt mieli kovin värikkäästikään pukeutua. Värit palasivat vasta muutaman ajan kuluttua. Hanni taisi kylällä käydessään pukeutua mustiin läpi koko suruvuoden – en tiedä, mutta ennen niin oli tapa.
Sodan jälkeen kaikesta oli pulaa, vaatteistakin. Äidit eivät mekkojaan voineet valita, oli otettava se, mikä parhaiten sopi, koko ajan vauhdilla kasvaville ja kuluttaville lapsille piti saada ehjää tai ainakin lämmintä päälle.
- Musta mekko pitää olla, jos vaikka tulee hautajaisia, sanoi äiti joskus.
Äidin paras mekko. Se oli aina se sama.
Kun elämä koheni, äiti ompeli vanhan rinnalle uuden mustan mekon. Käyttöön ja varalle. Toinen must oli siisti valkoinen paitapusero.
Uuden takin ostaminenkin oli ensin tarkkaa – ainoa päällysvaate ei voinut olla liian värikäs, sen piti sopia iloon ja suruun. Sitten, kun oli varaa useampaan takkiin, valittiin jo värejä.
Joku ehti joskus jo ihmetellä, kuinka arkisesti minä surin äitiäni. Surun olisi pitänyt olla ylevämpää, hienompaa, ei arkisiin töihin tai mustiin mekkoihin pysähtyvää. Ihmettelijä on jo oman surunsa kohdannut, ehkä hänellekin ovat arjen asiat tulleet pintaan. Elämällä on taipumus olla arkista. Jos arjen saa toimimaan, juhlatkin järjestyvät.
Äiti silitti paitoja ja opetti samalla, miten paidasta saa siistin ja sileän. Ja miten vastasilitetyn vaatteen pitää saada levähtää ja kuivua reilu tuokio henkarilla, ennen kuin se ripustetaan kaappiin. Kuinka pyykit mankeloidaan ja miten sileät lakanat pinotaan kaappiin. Samaan kaappiin, jonka hyllyillä, liinavaatteiden takana oli kätkössä parempi käsilaukku ja käsilaukussa tärkeät paperit ja pankkikirja. Rintaneula, joka kiinnitettiin parempaan pukuun.
Miten astiat pestään ja järjestetään kaappiin ja laatikoihin, miten lattia puunataan ja vaha kiillotetaan, miten maailmassa ollaan ja käyttäydytään…
Me isoäiti-ikäiset tyttäret, me, joille elämä on jo antanut tehtäviä ja toimia, aina me palaamme äitiemme vaiheisiin. Vaikka on saatu omat lapset, suloiset lapsenlapset ja eletty monta kymmentä vuotta aikuisen elämää, aina välillä me palaamme äidin luo. Sen äidin, jolle me tummina iltoina sytytämme kynttilän ja jonka antamia opetuksia me kertaamme, päivittäin.
Ja kyllä, minunkin kaapissani on kaiken varalta musta mekko ja valkoinen paitapusero.
Ne ei ikinä petä.
Äiti tiesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti