Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsenäisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsenäisyys. Näytä kaikki tekstit

maanantai 1. tammikuuta 2024

Rakuuna muistelee – että me muistaisimme

  


Edellisessä päivityksessäni jaoin teille isäni Viljo Lallinahon vuonna 2004 Sammatin itsenäisyyspäivän juhlassa pitämän puheen. Kiitos kaikille teille, jotka olette sen lukeneet – näin suurta ja lämmintä mielenkiintoa en edes osannut odottaa. 

 

Kun Suomi 6.12.2007 täytti 90 vuotta, Viljo Lallinahoa pyydettiin tuomaan veteraanin tervehdys Sammatin itsenäisyyspäivän juhlaan. 


Edellinen kokemus puhumisesta oli ollut positiivinen, joten tartuimme toimeen. Työnjako oli sama kuin ensimmäisellä  kerrallakin: isä kirjoitti – osittain myös saneli – minä kirjoitin tietokoneella liuskat, jotka sijoitimme siniseen puhekansioon ja joista olisi helppo lukea. Iso fontti, rauhallisesti rytmitettyjä liuskoja. 

Tällä kertaa ei enää turvauduttu muihin teksteihin, isä kertoi omasta elämästään. Hän oli Myllykylän Alimyllyn neljästätoista lapsesta nuorimpia, vaatimattoman, mutta turvallisen kodin poika, ylpeästi Suomen ikäinen. 

 

Vaikka fyysinen kunto viimeisten vuosien aikana heikkeni, isäni oli loppuun asti täysissä sielun voimissa. Keskustelimme elämästä, muistelimme yhteisiä aikoja – suhde isään on ollut minun elämäni pisin ihmissuhde. Olen siitä kiitollinen. 

 

Tämä puheenvuoro ja edellisessä päivityksessä julkaisemani teksti ovat uudella tavalla ajankohtaisia, ankarat uhkakuvat hallitsevat uutisia eikä sodan varjo ole väistynyt.  Siitä, mitä sota voi ihmiselle merkitä, on tärkeää puhua. 


Hyvää ja turvallista uutta vuotta! 


 

 

Veteraanin tervehdys Sammatin itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2007 

Viljo Lallinaho

 

Arvoisa juhlayleisö 

 

Sain kunniatehtävän esittää Teille, itsenäisyyspäivän juhlavieraat, sotiemme veteraanin tervehdyksen. Teen sen mielelläni, sillä Suomen itsenäisyys kuuluu elämäni tärkeimpiin tukipilareihin. 

 

Olen syntynyt Sammatissa, Myllykylän Alimyllyssä, suurperheeseen. Suomen Tasavallan julistautuessa itsenäiseksi kuudentena joulukuuta 1917 olin puolen vuoden ikäinen. 

 

Itsenäisyyden ensimmäisistä ajoista ja pian seuranneesta sodasta minulla ei ole muistikuvia. Lapsuuteni Sammatissa elämä oli vaatimatonta. Tapahtumia oli vähän, eikä meillä ollut radiota, televisiota tai puhelinta.

 

Ihminen eli siihen aikaan rauhallisesti, omatoimisesti ja omalla tyylillään – ja oli tyytyväinen.

 

Isäni oli mylläri ja meillä jauhettiin viljaa, sahattiin puuta, tuotettiin sähköä. Äiti oli kotona ja piti perheen hallinnassa, kasvatti lapset rehellisyyteen ja hyvään käytökseen. 

 

Meillä oli paljon yhteisiä, lapsuusajan leikkejä. Pölkynpäästä sahattiin kiekko ja pintalaudasta tehtiin mailat, sitten pelattiin kiekkoa. Itse rakenneltiin korkeushyppytelineitä. Sahan purukasan luona oli hypinlauta. 

 

Oltiin omavaraisia. Jalkineet teki suutari, aikuisille oli tehdastekoisia pieksuja, vaatteet teki kraatari. 

 

Syyskesällä ohjelmaan kuului marjastus ja sienestys. Kerättiin metsämansikoita ja muita marjoja.  Metsäretket olivat hauskaa vaihtelua. Lapsuusiässä elettiin täyttä elämää, siinä yhdistyi huvi ja hyöty. 

 

Koulunkäyntini alkoi kiertokoululla. Ensimmäisenä syksynä koulua käytiin kaksi kuukautta. Kouluna oli Pousun pikkumökki Myllymäen kupeessa ja koulussa opeteltiin kirjaimet, piirrettiin ja laulettiin. 

 

Jouluksi koristeltiin kuusi ja pidettiin koulun oma joulujuhla, sitten koulu päättyi. Koulunkäynti jatkui seuraavana keväänä. 

 

Seuraavana syksynä koulunkäyntiä jatkettiin Myllykylän koulussa, opettajana oli Eriika Saarela. 

 

Opettaja Saarela teki perusteellista työtä ja hänellä oli hyvä auktoriteetti. Koulussa luettiin ja laskettiin, luettiin Maammekirjaa ja Kalevalaa, oltiinhan sammattilaisia. 

 

Meille puhuttiin myös siitä, että ollaan suomalaisia. Eriika Saarela oli opettaja, joka piti lapset ajan tasalla. 

Kouluvuosien kohokohtiin kuului luokkaretki Naantaliin, Kultarantaan. Sinne lähdettiin pikkuautoilla. Komeaa Ukko-Pekan siltaa ei silloin vielä ollut, vaan meidät kuljetettiin veneellä. Tasavallan presidenttinä oli silloin Lauri Kristian Relander. 

                      

Koulun jälkeen siirryttiin erilaisiin töihin ja aikuistuttiin vähitellen. 

Asevelvollisuus oli silloin tärkeä taitekohta nuoren miehen elämässä. 

1.10.1938 astuin palvelukseen ja suoritin asevelvollisuuteni Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa. 

 

Ratsuväki oli arvostettu aselaji. Olin jo ennen armeijaan menoa tehnyt töitä ja tottunut käsittelemään hevosia, mutta rakuunarykmentissä opetus oli erilaista. Meille opetettiin ratsastusta ja hevosen hallintaa, saimme kaikki opit siitä, mitä hevosella voi tehdä ratsuväessä. 

 

Asevelvollisuusajan jälkeen siirryin rintamalle, puolustamaan itsenäistä Suomea. Haavoituin juhannuksena 1944 ja palasin siviiliin sotasairaalassa vietettyjen kuukausien jälkeen. Aloitin urani työelämässä, perustin perheen ja jäin aikanaan eläkkeelle. 

 

Sodanjälkeiset vuodet olivat työteliästä jälleenrakennuksen aikaa. Suomi korjasi sodan jäljet, maksoi velkansa ja rakensi uutta. 

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut paljon lapsuuteni ajoista. 

Sammattikin on muuttunut, mutta sammattilaisuus on edelleen meitä kaikkia yhdistävä asia. 

 

Sain kunnian olla sammattilaisten edustajana Finlandia-talolla, kun itsenäisyyden juhlavuosi avattiin. 

 

Talvi- ja jatkosodan veteraanina ja sotainvalidina haluan lausua tervehdykseni kaikille 90-vuotiasta Suomea juhliville. 

 

Kenraali Adolf Ehrnrooth on kiteyttänyt itsenäisyyspäivän sanoman näin: Suomi on hyvä maa. Se on paras maa meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa. 

 

Vaikka me emme olekaan vuosikymmeniin joutuneet ase kädessä maatamme puolustamaan, kunnioitetun kenraalin testamentti on edelleen pätevä. Suomi on hyvä maa, myös rauhan aikana. Suomi on puolustamisen arvoinen maa, suomalaisuudella on arvoa ja merkitystä tässä maailmassa. 

 

Toivon teille kaikille hyvää itsenäisyyspäivän juhlaa ja onnellista tulevaisuutta. Toivottavasti saamme elää rauhan aikaa vielä pitkään.

 







 

 

keskiviikko 6. joulukuuta 2023

Sammatin Itsenäisyyspäivän juhla 2023




Sammatin itsenäisyyspäivän juhlan loppusanat 2023 

 

 

Me luimme usein vanhasta aapisesta

kuinka metsätähdet vilkuttivat 

taivaassa oleville tähtisiskoilleen.

 

Siinä aapisessa oli monta lukua.

Metsätähti oli niistä rakkain. 

 

Metsätähti oli isän kukka. 

Hento ja voimakas.

Muistitko silloin sisaresi, lapsina jo kuolleet? 

Tähtisiskot, puhtoiset. 

 

 

Saamme kohta laulaa yhdessä Maammelaulua, Atte Tenkasen säestyksellä.  

Sitten seuraamme, kuinka partiolaiset kuljettavat lipun pois salista, juhlavasti ja arvokkaasti. Ja sitten, on kotimatkan aika. 

 

Muutama ajatus vielä. 

 

Tätä itsenäisyyspäivän aikaa vietetään tummien pilvien alla. 

Itärajan yli puhaltaa kylmä tuuli, niin kuin aamun lehdessä todettiin.

Maailma on täynnä uhkakuvia, todellisia ja sellaisia, joita pelätään. 

On ristiriitoja ja eripuraa. Ovia ja portteja suljetaan. 

Juuri nyt yksituumaisuus on tärkeää. Onneksi sitä on. 

 

Isoäitinä minua koskettavat lasten kohtalot. 

Kohta vietetään suurta juhlaa, jonka päähenkilö on seimen lapsi, karjasuojassa elämänsä aloittanut, vastasyntynyt Kristus. 

 

Kuinka moni tämän maailman lapsi joutuu elämään taivasalla, häthätää kyhätyssä suojassa, vailla oikeaa turvaa. Tuoko joulu lapsille tulevaisuuden? Tuoko se rauhan? Tuoko se turvaa? 

 

Vuosia sitten kysyin joskus lapsiltani, millaista unihiekkaa nukkumatti tänä iltana tuo. 

Olisiko se ruusunnupun punaista vai nurmikon vihreää vai kultaista?

Eräänä iltana poikani vastasi totisena: Jos se on mustaa, me nähdään sodasta unta. Elettiin Persianlahden sodan aikoja, 1990-lukua, eivätkä lapsetkaan välttyneet uutisilta. Eivät lapset nytkään ankarilta uutisilta välty, vaikka aikuisina yritämme selittää parhain päin. 

 

Mustaa unihiekkaa on viime viikkoina ollut liikaakin. 

Perheet ovat joutuneet lähtemään kodeistaan, majoittumaan vieraisiin huoneisiin ja rakentamaan uuden kodin, uusiin olosuhteisiin. 

Työ ja arki auttavat saamaan elämästä otteen, asettumaan ja luomaan tulevaisuutta. Lastenkin takia. 

Tähän kaikkeen tarvitaan yksituumaisuutta. 

 

Sammattilaiset ovat tänään antaneet näytön yksituumaisuudestaan. 

Tämä juhla on järjestetty yhdessä, järjestöjen voimin, lämmin kiitos siitä.  

On tehty yhdessä, on saatu aikaan hyvä yhteinen tuokio. 

Ollaan ylpeitä siitä. 

 

Kiitos upeille esiintyjille, kiitos teille, arvoisa juhlayleisö. Kiitos kaikille mukanaolosta.

Saamme nousta laulamaan, ylpeinä isänmaasta ja Sammatista. 

Maamme. 



 

Itsenäisyyspäivä 6.12.2023, ohjelma

klo 12.00 Sanajumalanpalvelus, Sammatin kirkko

 

Liturgi: Mikko Nieminen, aluekappalainen

Musiikki: Atte Tenkanen, kanttori

Avustaa: Partiolaisten lippuvartio

 

Kunnianosoitukset kirkkomaalla, Lohjan kaupunki, Sammatin alueseurakunta ja sammattilaiset järjestöt

Lopuksi virsi 577

 

Maamiesseuratalo Sampaala

Kynttilän sytytys ja kukkien lasku veteraanikivelle

Sammatin Solmut, Sammattiseura ja Sammatin Maamiesseura

 

Juhlakahvit, Sammatin Maaseutunaiset

 

klo 14.00 Pääjuhla, Sampaala

 

Suomen Lipun sisääntulo, Sammatin Solmut

Tervehdyssanat, Stina-Maarit Elo, Sammatin aluetoimikunta

 

Musiikkiesitys

Martina Simola, trumpetti, Lohjan Kaupunginorkesteri,

säestää Leena Hytti, piano, Länsi-Uudenmaan Musiikkiopisto

Finlandia hymni, Jean Sibelius

On suuri sun rantas autius, suomalainen kansansävelmä

 

Juhlapuhe, Lohjan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Jussi Patinen

 

Yksinlaulua

Mikko Nieminen, säestää Atte Tenkanen

Leivo, Erkki Melartin

Oi kallis Suomenmaa, Heikki Klemetti

 

Päätössanat, Liisa Laurila

 

Maamme laulu, säestää Atte Tenkanen

 

Tilaisuuden juontaa Liisa Laurila

 

Lämpimästi tervetuloa, Sammatin aluetoimikunta

 


 

perjantai 9. lokakuuta 2020

Ei ole juhlatkaan enää niin kuin ennen



 Olen tainnut jo kaiken tämän kertoakin – mutta tässä iässä sitä toistelee itseään...  
Olen varmaan myös etuajassa, nyt on vasta lokakuu. 
Mitäs otitte puheeksi. 


Meille tuli televisio – onnellisten sattumien ansiosta – 1950-luvun lopulla, siihen aikaan, kun lähetyksiäkin oli vasta kuutena iltana viikossa ja testeevee oli pelkkää himmeää harmaata. 

 

Linnan juhlista oli lähetys tai uutisia jo 1960-luvulla, ensin ei saatu seurata suoraa lähetystä, vaan uutiskatsausta. Kuvauskalusto oli rajallista, projektoriakin piti alkuvuosina aina välillä ladata. Elettiin Kekkosen tasavallassa ja harmaasävyisen hyvin pyöreäkulmaisen ruudun pinnalla astelivat valtakunnan nokkamiehet vaimoineen. Suomi oli miesten valtakunta, kutsutut naiset olivat useimmiten taiteilijoita tai kulttuurivaikuttajia. 

 

Kun televisiointeja oli jonkin aikaa ollut, huomattiin, kuinka moni silmäätekevä jätti varttuneen rouvansa kotikatsomoon ja valitsi daamikseen nuoren, hoikan ja olemukseltaan ihanan raikkaan tyttärensä. Tähän puututtiin, tietysti, protokollan mukaan kutsu oli henkilökohtainen, alleja tai ei. Kävi niinkin, että joku vilkutteli tanssin lomassa kameralle – eihän sekään protokollaan sopinut. Oli oltava kuin ei kameraa olisikaan ja pidettävä kädet kurissa. Voi sentään, ettei nyt pikkuisenkaan saanut päteä, vaikka iltapukuun ja kampaukseen meni niin paljon aikaa ja isännän rahaa… Ja pitihän lapsenvahdille laittaa terveisiä. 


 

Linnan juhlien katsominen oli meilläkin perheen oma seurapiiritapahtuma. Aili ja William tulivat kylään, joskus Elli, Kokkoset, Kortesoista en ole varma. William kiinnitti itse askarreltuja kunniamerkkejä villatakin rintapieleen ja oli Sir William. Me asuimme Valkoisen talon yläkerrassa, pienessä talonmiehen asunnossa, mutta: meillä oli televisio. Isän piti muutenkin olla kotosalla, hoitaa liputukset ja auttaa porttivahtia tehtaan juhlavalaistuksissa. Olohuoneen tuolit nostettiin katsomoksi, jotta kaikki näkisivät. 

 

Missä me yhteiskunnan kermaa muuten olisimme nähneetkään? Aikakauslehtiä ilmestyi jo joitakin, mutta ei niitä raaskittu joka kotiin tilata. Television tarjonta oli suppeaa, eikä kansalle ainakaan seurapiirien juoruja tarjoiltu, neuvostoliittolaisia elokuvia, viihdekonsertteja ja laatikkoleikkejä kyllä. Uutiset luki monotonisella äänellä joku haudanvakava tummapukuinen mies. Säätä ennusti Salmensuu, joka käytti piippuaan karttakeppinä. Kamalaa, piippu! Toisaalta, tupakointi oli kaikkialla luvallista, alkoholin kauppaa ja anniskelua säädeltiin, mutta Hotapulveria sai vapaasti apteekista. 

 

Siihen aikaan ja siihen sodanjälkeiseen sielunmaisemaan Linnan juhlien televisiointi sopi. Ohjelma monipuolistui ja Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta alettiin esittää. Sodan käyneet jermut seurasivat silmä kovana elokuvaa, josta tuli meille nuoremmillekin sodan näköiskuva. 



Tänä vuonna Linnassa ei juhlita. Iltapukukavalkadi jää näkemättä, kättelyseremoniaa ei tule. Me saamme nauttia Itsenäisyyspäivän juhlaohjelmasta, erilaisesta, uudenlaisesta. 

 

Tarvitaanko kättelyseremoniaa vielä? Se on vuoden katsotuimpia ohjelmia, kyllä, mutta silti. Valtakunnan kerma ei ole sarja etäisiä virkaherroja, vaan joukko ihmisiä, joille julkisuus, kaikenlainen julkisuus on elinehto. 

 

Tarvitseeko vaateteollisuus juhlaa? Suomalaisten muodinluojien kädenjälkeä näkyy erilaisissa gaaloissa ja palkintojuhlissa muutenkin. Ateljeetyö ansaitsee arvostuksensa, mutta saadaanko sitä oikeasti juuri tämän ohimarssin myötä? Tarvitsevatko juorulehdet juhlaa? Tarvitsevat, sillä ne taistelevat elintilasta muiden medioiden kanssa. 


 

Kun tautinen aika väistyy, Linnan juhlat voivat tietysti taas palata ruutuun. Mutta jos niiden tilalla kehitetään jotain uutta, suomalaista kulttuuria paremmin ja raikkaammin esittelevää ohjelmaa, olen todella iloinen. Tämä on hieno maa, kaikille kansalaisilleen. 

 

Lippu nostetaan salkoon ja ikkunalle sytytetään kaksi valkoista kynttilää. Laitetaan hyvää ruokaa ja katsellaan se perinteinen tuntematon, tai se vähän uudempi. 

 


Kuvat ovat syksyn muotia ja muotokieltä pihamaalta. 

Vallalla ovat maanläheiset värit.