Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paikkarin torppa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paikkarin torppa. Näytä kaikki tekstit

tiistai 9. toukokuuta 2023

Vappu Paikkarin torpan pihapiirissä

 


Vapun juhla on jo perinteinen 

Valkolakki reilun kokoinen,

Sammatin pojalle parahultainen

Juhlakansalle mieluinen.

 

Minna rohvessoorin lakittaa 

Elias saa ansaittua kunniaa 

Paikkarilla kansa juhlistaa 

Juhlakalu katsoo torpan maisemaa.  

 

Tuulikki suven lauluilla 

Kesätuulen tuttavilla 

Sai laulun soimaan rantamilla 

Soinnut Valkjärven pientareilla.

 

Kevät tulee Paikkarille 

Eliaksen lapsuustanhuville 

Koivuille, hiirenkorvaisille

Pihapiirin kukkasille.  

 

Paikkarille juhlakansa 

Saapui sadetakit mukanansa: 

Pilvet väistyi, taivaaltansa 

Loisti päivä kirkkauttansa!

 

Paikkarin torpan pihapiirissä juhlistettiin Vappua Elias Lönnrotin patsaan lakituksella. 

Lakin asetti rohvessoorin päähän professori Minna Hannula-Sormunen.  

Laulua ohjasi pätevästi Tuulikki Eloranta. 

Viime vuonna ensimmäisen kerran toteutettu juhla sai tänä vuonna satapäisen yleisön. 

 

Elias on lakkinsa ansainnut! 






torstai 20. kesäkuuta 2019

Minna Canth ja Vaahterateatteri, erinomaiset yhdessä


Pastori Valtarin perhe Lohjan kirkon maisemissa. Kaikki esityskuvat: Risto Silvola, Vaahterateatterin luvalla.

Minna Canth on ollut naapurini. Tampereella, Hämeenpuistossa, lähellä entistä osoitettamme Puistolinnaa on Lauri Leppäsen nuorta Minna Canthia esittävä patsas. Nuori, kaunis nainen, jolla on määrätietoinen katse. 

Minna Canthin elämäntyöhön olen tutustunut vasta paljon myöhemmin. Minna Canth (1844–1897) muutti Tampereelta Jyväskylään, aloitti opinnot seminaarissa ja ensimmäisen vuoden jälkeen avioitui lehtori Canthin kanssa. Opinnot jäivät, tuli perhe ja äitiys. Kirjallinen ura oli alkamassa – ensimmäinen näytelmä oli hahmollaan, lehdet julkaisivat lehtorinrouvan kirjoituksia, hämmentävän kärjekkäitä mielipiteitä. Jyväskyläläisilläkin on oma Minnansa, Pauli Koskisen Nuori Minna on suloinen, elämään ja rakastunut nainen. Kuuluu Jyväskylä kirjailijaansa muutenkin muistaneen: kirjastoauton nimenäkin on joskus ollut Minna Kantti. 

Miehensä kuoleman jälkeen, vuonna 1880 Minna Canth muutti Kuopioon. Kuopion vuosina kirjailijanura pääsi vauhtiin: syntyi näytelmiä, novelleja ja kirpeitä artikkeleita lehtiin. Kirjoittamisen ohella hän hoiti perheen omistamaa kauppaliikettä. Minna Canthin salonki oli käsite, sivistyneistön kohtauspaikka. Kuopion pönäkkää patsasta, Minna-matamia en oikein osaa tarmokkaaksi ja aikaansa seuraavaksi kirjailijaksi mieltää – suotakoon se anteeksi. 

Kirjailijan työn arvostus näkyy siinä, miten hänen tekstinsä puhuttelevat yleisöään, ei kuvapatsaissa. 

Pastori Valtari, Joni Pitkonen, hänen vaimonsa Elisabeth, Maisa Sinisalo sekä Martha-palvelijaa esittävä Tuija Latvakangas-Koivisto.

Papin perhe on julkaistu vuonna 1891. Sen on kirjoittanut arvostettu näytelmäkirjailija, Minna Canth oli julkaissut jo useampia näytelmiä. Kirjailijan omat lapset olivat jo aikuisia tai aikuistumassa – nuoren ihmisen itsenäistymistä ja kapinaa kuvataan tarkasti, lähityöskentelynä. Biografista, elämäkerran avulla taidetta selittävää tarkastelutapaa pidetään vanhentuneena, mutta tässä se tulee mieleen: kirjailija on itse omassa elämässään kokenut, millaista itsenäistyvien nuorten kanssa oleminen voi olla. – Olisi varmaan syytä perehtyä Minna Canthin elämään paljon syvällisemmin… 

Papin perhe on kuvaus pastori Henrik Valtarin perheen lasten itsenäistymisestä, arvojen yhteentörmäyksestä. Kuopus, eloisa Maiju unelmoi näyttelijän ammatista, toinen tyttäristä, Hanna käy naisopistoa ja Jussi Valtarista on tullut toimittaja. Isäänsä verrattuna poika on lähes radikaali – niin kuin nuoren tuleekin. Itsenäistyminen merkitsee kapinaa isän auktoriteettia vastaan – ilman yhteentörmäyksiä siitä ei selvitä. Sovittelijan rooli lankeaa äidille, Elisabetille ja perheen palvelijattarelle, Marthalle. 

Papin perhe on 1800-luvun lopun näytelmien tapaan melko pitkä teksti, ensi painoksessa on yli 200 sivua. Ensipainos on näköispainoksena luettavissa doria.fi -nettisivuston kautta. Papin perhe on paitsi verevää teatteria, myös aikansa aatteita puntaroiva lukukokemus. Sitä on varmaankin luettu enemmän kuin näytelmätekstejä nykyään – aikana, jolloin suomalainen teatteri eli ensimmäisiä vuosikymmeniään. 

Minna Canth oli perillä oman aikansa aatteista ja kirjallisuudesta. Tekstin viitekehykseen kuuluvat klassikot, niin Shakespeare kuin Ibsenkin. Maijun näytelmäharjoituksissa on mukana myös Aleksis Kiven Yö vai päivä. Teksti on omistettu Kaarlo Bergbomille, Minna Canthin työtoverille ja juuri Bergbomin kanssa Maiju käy kirjeenvaihtoa pyrkiessään näyttämölle. Viitekehykseen kuuluvat myös Canthin ajan sanomalehdet, joita ajassa kiinteästi elävä kirjoittaja on tarkkaan tutkinut. Canthin salongin keskustelut kuultavat taustalla.

Hanna, Kerttu Mattila, Maiju, Mia Hakala ja Jussi, Juha Koivuporras.
Vaahterateatterin esitys perustuu Heini Tolan laatimaan sovitukseen. Canthin kieli on tallella, sananvapauden teemoja on siirretty taustalle. Etualalla on perheen dynamiikka, ankaran uskonnollisen kodin ilmapiirin ja uusien aatteiden yhteentörmäys, joka ei säästä ketään. Olisiko näistä nuorista tullut meidän aikamme syrjäytyjiä, tuskin sentään. 

Alkuperäinen teksti tarttuu vahvasti myös lehdistön rooliin ja sananvapauteen – Sampomäen esityksessä lehdistöasia on esillä, mutta ei yhtä laveasti kuin Canth sen aikanaan kirjoitti. Näytelmän visualisointi korostaa tekstin ajattomuutta, kestävää sanomaa, epookkia on tietoisesti häivytetty. Keskusteluja käydään yhtä ankarina ja vaativina myös nykyajan perheissä. Pastori Valtarin perheen kasvukertomus on ajankohtainen. Kasvaminen ei ole vain nuorten etuoikeus, vanhemmuus saattaa olla mielen pohjamutia syvältä ruopaiseva kokemus.

Anna Rimpiläisen ohjauksessa sammattilainen ensemble yltää huippusuoritukseen. Pastori Valtarin rooli on Joni Pitkosen mestariteos – pitkä ja vaativa teksti, sävykkäästi toteutettu. Mia Hakala on Maiju, joka näytelmän aikana kehittyy haparoivasta tyttösestä päämääräänsä kunnianhimoisesti suhtautuvaksi naiseksi. 

Mainiot roolityöt tekevät myös Mari Raunio ja Risto Silvola, jotka tummapukuisina ompeluseuralaisina tuovat mieleen kirkon liepeillä lepattavat naakat. Jokainen roolisuoritus olisi mainitsemisen arvoinen, eheä. 

Papin perhe ei ole hulvaton viihdepläjäys, vaikka siinä huumoria onkin. Juuri siksi se on erittäin suositeltava esitys. Kesäteatteri – eikä mikään teatteri – ole sitä varten, että katsoja saisi vain nauraa. Papin perhe on oikealla, arvokkaalla paikallaan Elias Lönnrotin lapsuusmaisemassa, Paikkarin torpan naapurissa.  

Papin perhe pakottaa katsojan pohtimaan, ottamaan kantaa. Hyvä niin. Vaahterateatterin kymmenes kesänäytelmä Sammatin Sampomäellä on edeltäjiensä tapaan TAPAUS. 
Tapaus – tätä me Vaahterateatterin ystävät olemme jo tottuneet odottamaan.  

Joni Pitkosen roolisuoritus on loistava. 

Papin perheen esitykset jatkuvat heinäkuun alkuun asti. Sammatin Sampomäen uusitussa katsomossa on tilaa, lippuja voi ostaa netin kautta tai ennen näytelmää Sampomäen lippumyymälästä. Tulkaa ja vaikuttukaa!  

Esitysten aikataulu: 
Ke 19.6. klo 19 /   Su 23.6. klo 17 /  Ti 25.6. klo 19 / Ke 26.6. klo 19 / Pe 28.6. klo 19 /   La 29.6. klo 17 /  Ti 2.7. klo 19 / Ke 3.7. klo 19  /  Pe 5.7. klo 19  /  La 6.7. klo 17 /  Su 7.7. klo 17.     Tarkemmat tiedot Vaahterateatterin verkkosivuilta. 


Teatteri-illan aikana voi tutustua myös Paikkarin torppaan. 


sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Puun hiljainen runous



Pilvisenä juhannuspäivänä katselen Paikkarin torpan pihamaata ja pilvenharmaata seinää. 
Vuosisatojen pilvet ovat kulkeneet torpan ja pihan pientareiden yllä, sataneet, kaikonneet. 
Vanha puu, vuosi vuodelta hauraampana. 



Aitan hirsisalvos on puun rukous, ristiin puristunut, taivasta tavoittava. Ihmisen käden jälki katoaa hiljaa, puun syyt nousevat esiin, rakenne pelkistyy. Tervaksen tummuuskin joutuu antamaan periksi. 



Ikkuna katsoo puutarhaan, raottaa pitsiverhoa, koti on tallella, pieni tupa ja kamari. Ovi on lukossa, vain muistot liikkuvat lattian vahvojen palkkien päällä. Kukaan ei tule katsomaan, vieläkö omenapuut kukkivat. 


Hiomakivi on ollut aina, mutta onko se aina ollut näin harmaa ja hauras, enää tuskin käyttöä kestävä. Tässä teroitettiin kirveet ja puukot, arjen tärkeimmät työkalut. 
Isäntä veisti puumerkkinsä näkyviin, veisti hirret ja tarvekalut. 


Vanha aita erottaa pihan ja pellon. Hopeanhohtoinen, sammaleen kirjoma. 

Rannan puolella aita on koottu kivistä. Onko siinä ollut raja, jota lapset eivät leikeissään ole saaneet ylittää? Pelkäsikö äiti lasten eksyvän liian lähelle järveä? 
Pihan sammaleisille kiville voisi vieläkin koota parven käpylehmiä. 


Matkailumajan perusta on tehty jykevästä graniitista. Vanhan Lehton isännän, Kivi-Kustaan (1875-1968) tarkka työnjälki näkyy vieläkin. Kivet on leikattu viivasuoraan, saumattu vaalealla laastilla. Työ on vaatinut voimaa ja taitoa. Punainen talo valkoisine kuisteineen lepää lujalla perustalla. 


Muistan Kivi-Kustaan lapsuusvuosiltani, silloin hän oli jo iäkäs ja viimeisinä aikoinaan sokea. Voimat olivat hiipuneet, kesäpäivinä hänet näki istumassa penkillä tupansa seinustalla. 


Pienen torpan poika palasi kotiseudulleen täysinpalvelleena professorina. Aluksi perhe asettui avaraan Nikun taloon, 1876 muutettiin Lammin taloon. 
Kesäisin Lammin ikkunoilla kukkivat pelakuut, salin puolelle valkoiset, tuvan ikkunoilla punaiset. Pihalla viihtyvät vanhat perennat, talon päädyssä kohoavat komeat saarnit. 



Elias Lönnrotin syntymäkodista Paikkarin torpasta tuli museo vuonna 1889. Torppa siirtyi valtion omistukseen ja siitä vastasi vuonna 1884 perustettu Muinaistieteellinen toimikunta, nykyisen Museoviraston edeltäjä. 
Nykyään Paikkarin torppa on osa Lohjan museon kokonaisuutta. 
Museoviraston verkkosivuilla kerrotaan, kuinka muinais- ja kulttuurimuistojen keräämistä ja vaalimista koskevia säädöksiä on ollut jo 1600- ja 1700-luvuilla. 
Paikkarin torppa lienee yksi Suomen vanhimmista museoista. Se avattiin yleisölle pian Elias Lönnrotin kuoleman jälkeen ja siitä tuli nopeasti suosittu kohde, lähes pyhiinvaelluspaikka.  
1920-luvulla rakennettiin torpan pihapiiriin Paikkarin matkailumaja, jossa on vahtimestarin asunto ja pieni kahvila. 
Elias Lönnrotin vanhuudenkoti, Lammin talo avattiin museona 1960-luvun lopulla. Sampoyhdistys luovutti talon Suomen Kulttuuriperinnön säätiölle 1987.