Sammatin sisarukset - kulttuuriromaani

Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Sammattiseuran nettisivuilla huhtikuussa 2021.  Virikkeen kirjoittamiseen antoi seuran tiedottaja Erja Hinkkanen. Sammatti on aina ollut sanankäyttäjien toiviomatkojen kohde. Elias Lönnrotin elämäntyön innoittamana myös Hilja Haahti löysi Sammatin. 

Männistön mökki, jossa Hilja Haahti asui Sammatin kesinään.

Sammatin sisarukset - kulttuuriromaani

 

Ida, Elina ja Tekla viettävät onnellista, aurinkoista kesää 1875 Sammatin Nikulla. Heidän seuranaan on Tilda Holm, ystävätär. Sisarukset ovat orpoja, sillä äiti Maria on menehtynyt keuhkotautiin 1868, sama tauti on koitunut myös perheen tyttäristä vanhimman, Marian kohtaloksi edellisenä vuonna.  Isä, professori ja kamarineuvos Elias Lönnrot työskentelee yläkerran työhuoneessaan, mutta ehtii myös nauttia kesästä Rantatuvan pikku emäntien kanssa. 

 

Sammatin sisarusten tarina alkaa valoisana, viehättävänä kertomuksena. Tytöt ovat herttaisia, he viihtyvät yhdessä, polvistuvat välillä rukoukseen, kaikki on parhain päin. Perheen luona viihtyvät vieraat, isän työtoverit ja perheen ystävät. Elinan sydämen saa sykkimään hurmaava Robert Kajanus, tuleva säveltäjä. Elinan ja Robertin romanssi on aavistuksen oloinen, aluksi enemmän arkaa ihastumista kuin rakkautta. 

 

Hilja Haahden kulttuuriromaani Sammatin sisarukset kuvaa vuosien 1875-1876 tapahtumia Elias Lönnrotin perheen elämässä. Isän ja kolmen tyttären kesä Nikun talossa on onnellinen, tyttärien hyvinvoinnista huolehtivat niin Miina Lönnrot kuin Tantti Peranderkin.  

 

Sammatista on syksyllä palattava Helsinkiin, tyttärien koulun takia. Elias Lönnrot sairastuu, paranee tyttäriensä hoidossa. Koulunkäynti, sivistyneen perheen seuraelämä ja kaupungin kulttuurielämään osallistuminen täyttävät sisarusten päivät. Koululaisten tapahtumissa tavataan niin Robert Kajanus kuin ystävänsä Frans Tamminenkin, nuoret sydämet sykkivät. 

Talven jälkeen lähdetään Sammattiin.  Kesän lopulla perhe muuttaa Nikun talosta Lammin erämaataloon, mutta syksyn tullen palataan kouluun Helsinkiin. Jouluna tullaan taas Sammattiin, Lammin saliin sytytetään pesävalkea ja sinne tuodaan Elinan toivomuksesta korkea kuusi.  

 

Sävyt tummuvat, sillä joulun vietto Sammatissa jää haaveeksi, Elina menehtyy nopeasti edenneeseen kurkkumätään. Tammikuun alussa Elias Lönnrot lähtee Teklan kanssa viemään Elinaa Sammatin kirkkomaahan, Ida jää Helsinkiin potemaan vilustumistaan. 

Elämä jatkuu, hiljainen kaipuu sävyttää olemista. 

 

 

Hilja Haahti, tuottelias kirjailija 

 

Hilja Haahti (11.9.1874–6.1.1966) on julkaissut 55 teosta. Esikoiskirjansa, runokokoelman Oraita hän julkaisi vuonna 1895, yhtenä viimeisistä ilmestyi muistelmateos Nuoruuteni vuodet vuonna 1958. Hilja Haahti kirjoitti romaanien ohella runoja, näytelmiä, suomensi, toimitti omia lastenlehtiä ja avusti lehtiä. Hilja Haahden runot ovat soinnukkaita, taidokkaasti riimiteltyjä. Laajasta kirjallisesta tuotannosta kestävimpiä ovat ehkä juuri siksi virret: tuttu virsi 30 Maa on niin kaunis ja koululaisten aamuvirsi 548 Tule kanssani Herra Jeesus.  

 

Hilja Haahti oli toisen polven kirjailija, hänen äitinsä – ehkä myös esikuvansa - oli Theodolinda Hahnsson, ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut naiskirjailija. Hänen isänsä oli kielentutkija Johan Hahnsson, joka kuoli tyttären ollessa 13-vuotias. Hilja Haahti oli opiskellut Suomalaisessa jatko-opistossa ja hänestä tuli aluksi opettaja. 

 

Leskeksi jäätyään Theodolinda Hahnsson avioitui senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa. Perheen taloudellinen tilanne koheni ja äidin uusi avioliitto mahdollisti tyttärelle opintojen jatkamisen. Hilja Haahti valmistui Helsingin yliopistossa filosofian kandidaatiksi. 

 

Yrjö-Koskisen perheen jäsenenä Hilja Haahti tutustui moniin vaikuttajiin. Nuorena kirjailijana hän oli yhteyksissä mm. Eino Leinon ja Maila Talvion kanssa. Hilja Haahti aloitti kirjailijan uransa jo nuorena, hän löysi kustantajan ja pääsi mukaan kirjallisiin piireihin. Hilja Haahdesta tuli nopeasti suosittu ja menestyvä kirjailija. 

 

Samoihin aikoihin Hilja Haahden kanssa aloittelivat kirjailijoina mm. Immi Hellen, Toini Topelius, Marja Salmela ja Aili Nissinen. Nuoret naiset ottivat paikkansa kirjallisuudessa, kristilliselle, opettavaiselle kirjallisuudelle oli tilausta. 

 

Hilja Haahden sanataiteen perusvire on harras uskonnollisuus. Tohtori Irja Aro-Heinilä tarkastelee Hilja Haahden elämäntyötä vuonna 2005 tarkastetussa teologian alan väitöskirjassaan "Sinä olet viisas tyttö, mutta Jumala on viisaampi": Naisen kuva, roolit ja rooli-ihanteet Hilja Haahden tuotannossa 1895-1966. Aro-Heinilä on käsitellyt Hilja Haahden hengellisiä näkemyksiä laajasti. Hänen uskonnollisuutensa perusta oli vapaakirkollinen hengellisyys.  Kun Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys, NNKY aloitti toimintansa, Hilja Haahti oli innokkaasti mukana. Tyttöjen koulunkäynti ja naisten aseman kohentaminen olivat hänelle läheisiä asioita. 

 

Kristillinen elämänkatsomus, naisen aseman kohentaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen olivat nuorelle Hilja Haahdelle tärkeämpiä kuin avioliitto – kunnes elämä päätti toisin. Hilja Haahti solmi vuonna 1906 avioliiton professori Ilmari Krohnin kanssa. Monipuolisena musiikin tutkijana, säveltäjänä ja kirkkomuusikkona tunnettu Krohn oli hiljattain jäänyt leskeksi, hänellä oli edellisestä avioliitostaan kuusi lasta, nuorin vasta vuoden ikäinen. Hilja Haahdella ei ollut omia lapsia, hänestä tuli Krohnin perheen viiden pojan ja Emmi-tyttären uusi äiti ja kasvattaja. Hilja Haahti joutui luopumaan opettajan työstään, hän sai elämäänsä paljon musiikkia. Kirjailijan ura jatkui korkeaan ikään asti. 

 

 

Sammatin ystävä ja kesäasukas 

 

Hilja Haahti vietti 1930-luvulta alkaen kesälomia Elias Lönnrotin Emännyyskoululla, täysihoidossa. Hilja Haahti ja hänen miehensä, professori Ilmari Krohn asuivat Männistön mökin yläkertahuoneissa. Sammatin kesien aikana Hilja Haahti tutustui Elias Lönnrotin elämäntarinaan ja retkeili Lönnrotin maisemissa. Hän osallistui sammattilaisten elämään, myötäeli sotavuosien kohtaloissa.  Runo Syvärin urhoille on omistettu Syväriin hukkuneen sammattilaisen Viljo Maaniemen muistolle. 

 

Emännyyskoulun kesävieraana oli joinakin kesinä myös Aarne Anttila, Elias Lönnrotin elämäkerran kirjoittaja. Hilja Haahti valitsi aiheekseen Lönnrotin tyttärien tarinan ja tutki aihettaan perusteellisesti. Hän on tehnyt arkistotyötä ja perehtynyt tyttärien säilyneeseen kirjeenvaihtoon. Tiettävästi hän myös haastatteli suurmiehen tavanneita aikalaisia, Sammatin sisarusten sivuilla mainitaan ainakin Parvi, Appelsiini ja Gröönruusi. Retkien aikana hänen kerrotaan ihastuneen myös ns. Kupparin mökkiin Lammintien varrella. 

 

Sammatin sisarusten ilmestyessä Hilja Haahti oli 73-vuotias, arvostettu kirjailija.  Kulttuurikodin tyttärenä hän osasi eläytyä 1800-luvun lopun säätyläisperheen elämään ja tapakulttuuriin. Omassa elämässäänkin hän on törmännyt niihin vaikeuksiin, joita opintielle haluavat nuoret naiset kohtasivat. Nuorelle säätyläisnaiselle omaan ammattiin pääseminen ja itsenäistyminen oli vaikeaa, tyttöjen odotettiin avioituvan ja löytävän kutsumuksensa kotipiiristä. Hilja Haahti onnistui hankkimaan ammatin ja hänestä tuli naisasialiikkeen aktiivinen kannattaja. 

 

 

Naisten koulutuksen puolesta

 

Lönnrotin tyttäret kapinoivat – nykylukijan silmin varsin lempeästi – ajan henkeä vastaan ja toivovat pääsevänsä opiskelemaan, mutta vain Ida ehtii aloittaa ammattiopinnot. Kirjan sivuilla keskustellaan opinnoista, esikuvana mainitaan muun muassa Emma Irene Åström, ensimmäinen yliopistokoulutuksen saanut suomalainen nainen. 

Idan kohtalo on traaginen, vaikka hän olikin sisaruksista pitkäikäisin. Yksi harvoista mahdollisuuksista oli opettajan työ. Ida on jo ehtinyt aloittaa opintonsa, kun tuberkuloosi pakottaa hänet luopumaan niistä. Idan tuberkuloosi oli ollut lievä, mutta sairauden pelättiin uusiutuvan, tuon ajan lääketiede piti tautia perinnöllisenä. Ida keskeytti opintonsa ja palasi kotiin.  Hän työskenteli isänsä apuna ja suunnitteli tulevaisuuttaan. Esikuvana Anna ja Eva Ingman, perheystävien tyttäret, jotka ovat muuttaneet Dresdeniin. Vain Ida eli isäänsä kauemmin, tämän kuoltua hän lähti Suomesta eikä enää koskaan palannut. 

 

Sammatin sisarukset on Sammattiin sitoutuneelle ja Sammatista kiinnostuneelle mielenkiintoinen historian kertaus. Hilja Haahden uskonnollinen eetos on läsnä etenkin kertomuksen alkupuolella, hän kuvaa tyttöjen hengellisyyttä tarkasti. 

Hilja Haahti tulkitsee oivaltavasti nuorten tyttöjen ajatuksia ja sielunliikkeitä. Tyttärien luonteenpiirteet – ovatko ne arkistoista löydettyjen kirjeiden avulla sommiteltuja vai kirjailijan mielikuvitusta ­– on kuvattu tarkkaan. Hetkittäin tuntuu, kuin isoäiti kertoisi lastenlastensa vaiheista, hellyydellä, ymmärtäen.

 

Sammatin sisarukset on arkistojen ja antikvariaattien aarre. Tässä kirjoituksessa lähteenä käytetty nide, toinen painos, on ilmestynyt vuonna 1948. Hyvää luettavaa myös nykyaikana! 

Sammatin kirkko 

Mustat juhlakengät

Pihapuun rungolta paljastuvat muistiinpanot, tikka on käynyt tutkimassa. 

Palasin, asiakkaan pyynnöstä, hetkeksi entiseen. Selasin vuosia sitten kirjoittamaani tekstiä, löysin muistiinpanokirjoja – kaikki kasettinauhat ovat jonkun muuton aikana jo häipyneet.  Muistiinpanoiksi ja muistin tueksi pyörineet nauhat, joita ei oikeiksi haastatteluiksi koskaan aiottukaan – kuka niitä enää olisi kuunnellut – ja millä laitteella? 

 

Oli kai se vieläkin ihan kelvollista tekstiä eivätkä muistiinpanojen raapustukset olleet muuttuneet kovin sekaviksi. Asiakkaan toivetta niillä eväillä ei kuitenkaan enää voinut täyttää. Se, mikä on kirjoitettu, se pysyy. Siitä, mikä jäi yli, siitä ei ole uuden raaka-aineeksi. Aika on muuttunut eikä kerran ajankohtainen taida olla tärkeää. Arvostukset, arvot ja toimintaympäristöt muuttuvat. Painetut kirjat vanhenevat, mutta jos aika on armelias, se muuttaa tekstin historiaksi, jonkun hetki sitten menneen ajan kuvaksi. Lama-ajan jälkimaininkien kuvaksi. 

Nyt on pinnalla vastoinkäymisten nostalgia. Kun koronavirus tekee tuhojaan, kerrotaan, miten ankara koettelemus sata vuotta sitten riehunut espanjantauti oli. Ei lääkkeitä, ei lääkäreitä, ei hoitopaikkoja…  Taudin torjuntakeinot olivat samat kuin nykyään – eristäytymistä, kontaktien välttelyä, mutta niiden toteuttaminen sata vuotta sitten oli hyvin paljon vaikeampaa. 

 

Elämään kuuluu karikoita. Kaikki eivät ole epidemioita, mutta useimmat sellaisia, joiden voittaminen yhden ihmisen voimin ei ole mahdollista. Kun luvataan olla yhtä myötä- ja vastamäessä, se tarkoittaa oikeiden vaikeuksien kohtaamista ja selviytymistä.

 

 

Kuka vielä muistaa 1990-luvun lamaa? Pitkää, yksitoikkoista ajanjaksoa, jolloin kaikki tuntui pysähtyvän. Melkein jo omillaan pärjäävän freelancerin maksuliikenne jämähti niille sijoilleen. Oli kuin ei kukaan edes yrittäisi hoitaa asioita säntillisesti. Välillä tuli töitä, mutta tulisiko niistä rahaa ja jos, milloin? Jos peräsit saataviasi, sait kuulla selityksiä, karuja elämäntarinoita, katkeria totuuksia, verukkeita, valheita ja ankaraa puhetta. Pakolliset yrittäjän maksut lankesivat säädetyn aikataulun mukaan, niiden rytmissä oli syytä pysyä, sillä muuten tulisi vielä suurempia ongelmia. Mihinkään ylimääräiseen ei ollut mahdollisuuksia ja epävarmuus painui alitajuntaan. Liikkumisrajoituksia ei ollut, mutta se, että oli vähemmän pelivaraa elämän pieniin iloihin, ei matkaan, ei ravintolaan, ei muihin huveihin, ajoi kyllä saman asian. Selvittiin, eivätkä kaikkein pahimmat pelot toteutuneet. 

 

Kun Suomi voitti Ruotsin ja jääkiekon maailmanmestaruuden, joku repesi ja ratkesi. Kansa ryntäsi Kauppatorille, voiton juhliminen sai tolkuttomat mittasuhteet. Mitä siitä, vaikka Poika saunoi ja teki kaikkea muuta, ei niin kovin harkittua? Mitä siitä, että muutaman päivän ajan voitto oli ainoa uutinen. 

 

En ole lätkäfani, mutta ikuisesti kiitollinen leijonille siitä, että MM-titteli palautti optimismin ja elämänilon. Maksuliikenne alkoi toimia, koko Suomi tuntui ryhdistäytyvän ja vähitellen lamasta päästiin eroon. Moni joutui silti maksamaan kaikesta liian kovan hinnan. 

 

Luovuin laman kurimuksessa joistakin jäsenyyksistä. Kirjoitin kauniin, kiitollisen kirjeen ja lupasin palata kuvioihin, kunhan aika paranisi. Toivoin mielessäni, että minulla olisi taas varaa useampiin jäsenmaksuihin – mutta sitä ei kenellekään halunnut eikä edes tarvinnut kertoa. Lama oli yhteinen kokemus. 

 

Kun tekee työtä yksinäisessä kammiossa, jakkupukukeikka ihmisten ilmoilla piristää kummasti mieltä. Laman loppumetreillä ostin kenkäkaupan alennusmyynnistä ihanat mustat kengät. Unelmaisen kauniit – toivoin kai, että ne aateloisivat lamavuosien aikana virttyneet kolttuni sievemmiksi. 

 

Kun maailma on kohdillaan, oman keskinkertaisuutensakin kanssa tulee toimeen. Elämä koostuu vajavaisista ilmiöistä ja epätäydellisistä ihmisistä, sillä kukaan ei ole täydellinen. Kun kolhuja tulee, ne osuvat heikkoihin kohtiin. Ehkä ne siitä vahvistuvat, ehkä ei. 

 

Elämä muuttui, työkuviot muuttuivat, tuli uutta tekemistä, lama väistyi vähitellen alitajunnasta. En palannut järjestöihin, jakkupukukeikat vaihtuivat toisenlaisiin tehtäviin. Ei unelmia, vaan järkevää kumipohjaa. Ehkä joku löysi kauniit, toimettomat kengät kirpputorilta. 

 

Vähitellen elämä on toivottavasti taas palautumassa arkisiin uomiinsa. Ei laman, vaan lamauttavan pandemian jälkeen. Kahdella erilaisella, mutta elämää rajoittavalla ilmiöllä on yhteisiä piirteitä. Puhutaan exitistä, mutta tapahtuuko palautuminen tälläkään kerralla samalla tavalla? Pitääkö palautumisen edes merkitä paluuta entiseen? 

 

Maailma muuttuu koko ajan, vaikka muutoksen huomaa usein vasta käännekohdissa. 

Pystynkö katsomaan tätä tulevaa muutosta tyynellä mielellä? Ja millaisia yllätyksiä elämä nyt on varannut? Miten kauan pandemia on alitajunnassa? 

 

Ainakaan en ihan heti ryntää ostamaan uusia juhlakenkiä. 

Ei niillä ihanuuksillakaan kovin monta käyttökertaa ollut. 

Niiden katseleminen oli välillä pieni lohtu. 

Vasta nyt uskallan sen tunnustaa.