Näytetään tekstit, joissa on tunniste arki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arki. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. lokakuuta 2020

Suru on arkea

 


Kun olin hoitanut asiat sairaalassa ja hautaustoimistossa, soitin kotiseurakunnan suntiolle ja aloitin projektin. Puolentoista päivän jälkeen olin selvittänyt kaiken oleelliseen isän siunaustilaisuuteen liittyvän. Varannut kirkon ja seurakuntatalon, varannut tarjoilut.

 Isä-Jaakon ja kanttorin kanssa oli käyty alustavat keskustelut.

 Ilmoitukset ja nekrologi mielessä alustavasti luonnosteltu. 

Toteutusta vaille valmis projekti. 

Niin paljon hoidettavaa, ettei suruun ehtisi upota kovin syvälle, vielä. 

Sekin aika kyllä tulisi. 


 

Kohta tästä kaikesta on kohta kymmenen vuotta. Suru on asettunut omalle paikalleen sielun pohjalle, se nousee esiin aina välillä. Arjen keskellä. Surusta on tullut voimavara. 

 

Isän viimeisinä aikoina minulta kysyttiin, mitä olin ajatellut tehdä, jos isäni kuolisi. Tiesin, että isä lähtisi, kysyjäkin varmaan tiesi, mutta ei halunnut paljastaa uteliaisuuttaan ja kysyä suoraan, mitä ja miten ja missä ja millä rahalla. 

 

En koskaan pelännyt isän kuolemaa. En toivonut sitä, mutta loppuvaiheessa tiesin, ainakin alitajuisesti, että niin kävisi. Yritin keskittyä elämiseen ja elämisen laadun ylläpitämiseen. Vaikka päiviä olisi rajallisesti, niiden toivoisi olevan hyviä. 

 

Äidin lähtö oli ollut nopea ja yllättävä ja muistan, kuinka putosin suruun ja epävarmuuteen enkä tiennyt, mitä pitäisi hoitaa ja huolehtia. Kiitos avusta ja tuesta, kaikki meni hyvin. Jos isä kuolisi, kaikki sujuisi varmasti yhtä hyvin. Tutun pienen seurakunnan väen kanssa kaikki asiat olisi helppo hoitaa. En pelännyt. 

 

Kuolema kuuluu elämään. Kuolema on lopullinen, yksiselitteinen tapahtuma. Ammattilaisille se on tuttu, lähes rutiinia. Lujaa, luotettavaa rutiinia. Kuolema on arkea ja arki elämän kovaa ydintä. Jos arjen saa toimimaan, juhlatkin jollakin tavalla hoituvat. Joskus jopa itseltäni, joka en oudoissa tilanteissa aina osaa käyttäytyä. 

 

Se, mitä pelkäsin, oli aika ennen kuolemaa. Entä jos tarvittaisiin hoitokotia tai saattohoitoa tai jos muutaman vuoden pyörinyt kotiapujärjestely ei enää riittäisikään. Tulisiko elämään muutoksia ja jos, millaisia? Kestäisivätkö turvaverkot ja ellei, mitä sitten? 

 


Järjestin liinavaatekaappia. Pyyheliinoilla on tapana ajautua epämääräisiin pinoihin, luultavasti ne ikävystyvät hyllyillä omia aikojaan, on tylsää vain olla ja odottaa käyttöpäivää. Järjestin vanhat tutut pyyhkeet siisteihin pinoihin. Sekin pyyhe, joka isällä useimmiten oli, oli hyvässä tallessa. Hippunen kosketusta jäljellä. 

 

Pari vuotta sitten tapasin vanhan tutun, vuosien takaa. Kukaan perheestä ei oikein osannut reagoida, kun tohkeissani kerroin tapaamisesta. Tiedän, että isän kanssa olisi puheltu ja muisteltu, naurettu ja oltu hyvä hetki yhdessä. 

 

Olisi mukava soittaa tai käydä. Kysellä kuulumisia ja jutella vanhoista asioista. Olisi hyvä ja hyödyllinen asia, jos äitiin saisi yhteyden. Olisi kaikenlaista kysyttävää, jos ei muusta niin siitä, miten hän kohtasi naisen elämän käännekohdat. Äidin kuoleman jälkeen kului jonkin aikaa, etten ommellut juuri mitään. Ei ollut ketään, joka olisi auttanut sovituksissa. Yhteisen, hyvän arkipuuhan säikeet olivat katkenneet. 

 

Olen saanut arvokkaan perinnön, paljon hyviä muistoja, joita vain minä kannan. 

Muistot ovat nyt minun vastuullani.


 

Muistaminen ja kunnioittaminen on osa elämää ja arkea. 

Vien kynttilän haudalle. 

Mutta se ei ehkä ole kaikkein tärkeintä. 

Pitää muistaa muutenkin. 

 

 


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Ratkaisuja ja nappilaatikko


Muutama päivä sitten luukusta putosi kaksi lehteä. Toisen kannessa kerrottiin, kuinka mestaruuksia oli ratkottu, toisen kannessa tiedemiehet ratkoivat arvoitusta. 

Minulle – sodan varjossa kasvaneisiin suuriin ikäluokkiin kuuluvalle – ratkominen on tuttu juttu. Edesmennyt äitini puki tyttärensä siististi ja kauniisti, vaikka kaikesta olikin pulaa. Elämä oli vaatimatonta, kaikille. Kun sodan pitkä varjo alkoi väistyä, kauppojen tarjonta koheni, mutta hitaasti. 

Onneksi oli vanhaa, josta saattoi ommella uutta. Ja niin äiti istui ratkomassa, kärsivällisesti ja huolellisesti, illalla, keittiön pöydän ääressä, lampun alla. Kuunteli radiota, ratkoi.

Siihen aikaan ei ollut erikoistyövälineitä ratkomiseen. Parranajokoneen ohuella terällä langat sai kaikkein tarkimmin poikki, lisäksi apuna olivat pienet koruompelusakset, joissa oli terävä kärki. Ensimmäinen varta vasten suunniteltu, turvallisemmin totteleva ratkoja tuli vasta myöhemmin, uuden automaattiompelukoneen lisävarusteena.

Kertaakaan ei terä viiltänyt haavaa, äiti osasi työnsä. Vanhoista, puhtaaksi pestyistä vaatteista ratkottiin saumat, kappaleet silitettiin tai höyrytettiin ja huolellisen kaavojen sovittelun jälkeen leikattiin ja ommeltiin uudet vaatteet. Uudesta kankaasta tehdyn vaatteen sai joskus, unelmat toteutuivat, kun sai valmiina ostetun mekon. Nykyään arvostaisin toisin.

Ratkominen oli säästäväisen ihmisen tapa ja toinen luonto. Kankaat käytettiin uudelleen, jos suinkin mahdollista, napit, hakaset, nepparit ja vetoketjut ratkottiin talteen. Jokainen säästetty penni oli arvokas, työhön kuluvaa aikaa ja vaivaa ei kukaan laskenut. Miksi olisi, siitä olisi tullut vain paha mieli.


Ajankohtaisia uutisia hallitsee kriisi, jota parhaillaan ratkotaan. Voittaja on toivottavasti se, jolla on eniten kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä katsoa tarkkaan jokainen, pienikin pisto. Ja se, joka osaa käsillä olevista palasista sommitella uuden, toimivan kokonaisuuden. Kaavoilla tai vapaasti soveltaen.

Joku voi käyttää voimaa ja repäistä kappaleet erilleen, mutta liian raju veto pilaa helposti kalliin materiaalin. Vahinkoihin ei luulisi politiikassa tällä hetkellä olevan varaa, tuskin on  koskaan.

Politiikka näyttää siihen huonosti sitoutuneen silmiin melkoiselta kokoamisen ja purkamisen peliltä. Kun minä luovun tästä, sinä annat tilalle tuon ja sitten kolmas osapuoli voi saada ja antaa omansa. Laskuoppi tähtää ylivoimaan, ainakin tasapainoon. Politiikan nappilaatikosta etsitään yhteensopivia ja toisiaan täydentäviä osia.

Tavalliselle kurttukraatarille on annettu kaksi hyvää ohjetta. Pitää olla mittanauha ja peili sekä rohkeutta käyttää niitä. Pitää olla rohkeutta ratkoa ja ottaa uusiksi, jos sauma ei olekaan  onnistunut.

Mittoja ja mittanauhoja tarvitaan politiikassakin. Peiliin katsominen ei saa merkitä pelkkää sopivien ilmeiden harjoittelemista. Eikä tehtyjen päätösten auki ratkominen ehkä olekaan pöljää, vaan osoitus varovaisuudesta ja viisaudesta.

Kun ne nyt tekisivät hyviä päätöksiä, nämä Suomen herrat. Ja rouvat.




lauantai 17. joulukuuta 2016

Kolme arkista kertomusta ennustamisesta


Jostain syystä se oli keltainen. Keltainen päältä, tavallinen sisältä. Edellisen tai sitä edellisen asukkaan hankkima kotimainen laatukone.
Oli jouluvalmistelujen aika ja melkein viimeinen tilaisuus käydä rauhassa ostoksilla. Kuopus oli vaunuissa köllöttelevä vauva ja esikoisella viimeinen iltapäivä leikkikoulussa ennen joululomaa. Ostoksille siis, tavarat mahtuisivat vaunun koriin ja tehokkaasti asiat hoitaen voisin hankkia lahjoja ilman, että utelias melkein kolmenvanha huomaisikaan.
Kauppoihin toki päästiin, mutta lelukaupan ja tavaratalon asemesta iltapäivä hurahti kylän sähköliikkeissä, silloin niitä vielä onneksi oli. Vanha keltainen palvelija oli aamulla kyllästynyt uusiin omistajiin ja lakannut toimimasta.
Alkoi olla kiire löytää uusi ja kaapistossa olevaan tilaan mitoiltaan sopiva pakastin. Aamulla en vielä ollut marjarasioiden kohtalosta tolkuttoman huolestunut, sillä pakkasta oli 14 asetta. Illansuussa, kun uusi pakastin tuotiin taloon, oli jo melkein suoja. Sain viime hetkellä kohmeiset säilykkeet turvaan.
Miten ne muut ostokset hoidettiin? Jotenkin, kai.

*****

Se ei juuri koskaan komeroon asti ehtinyt. Se seisoi melkein aina eteisessä ja aloimme nimittää sitä adjutantiksi, vaikka se oikeasti olikin tavallinen pölynimuri.
Lasten sisään tuomat hiekat (myös mustana jouluna) oli viisainta imaista heti pois eikä odottaa, että ne kulkeutuisivat jaloissa kaikkialle. 
Jouluaatonaaton imurointisessiota säesti outo ääni ja kaamea haju. Hyvä, ettei pahempaa.
Siellä, missä nyt on lääkärikeskuksen toimipiste, oli silloin vielä koneliike, jossa jouluruuhkan jäljiltä tarjolla enää vain yksi kelvollinen perhekäyttöön sopiva imuri. Varasto oli tyhjä eikä uudesta kuormasta toivoakaan ennen vuodenvaihdetta.
Teimme kaupat pikavauhtia ja ryntäsimme kotiin jatkamaan joulusiivouksen tekemistä. 
Lapset olivat olleet kotona kiltisti.
Siitä imurista tuli ihan kelvollinen adjutantti. Se on ollut siivouskomerossakin, sillä lapset ovat kasvaneet ja oppineet pyyhkimään jalkansa.

*****

Vatkasin ja vaivasin taikinoita, vispasin kakkuja ja huushollin jokainen pilkkumi oli käytössä ja kaikki vispilät ja kaapimet suttuisia. Hilmalla riittäisi hommaa, kunhan ehtisin sen ladata täyteen ja käynnistää. 
Esikoisen lakkiaisiin oli pari päivää aikaa.  Isäntä oli työmatkalla ja palaisi kotiin juhlan aattona.
Sodanjälkeisinä vuosina oli tavallista, että maalaistytöt pääsivät kaupunkikulttuurin makuun ja oppivat työntekoa pestautumalla kotiapulaiseksi. Nykyään piikalikan tehtäviin pitää kysellä apua koneliikkeestä – joita niitäkin on yhä harvemmassa.
Meillä oli Hilma, ainoa apulainen, joka meillä jaksaa pitää tiskit kurissa ja palvella nurkumatta, vuoroja laskematta.
Olihan se jo iällä, mutta kuka olisi arvannut, että sen aika tulisi täyteen juuri ennen suurta perhejuhlaa. 
Onneksi tuore ylioppilas oli saanut ajokortin. Seikkailimme koneliikkeissä - joita alkoi olla yhä harvemmassa ja uusi tiskari hankittiin. Se tuotiin päivää ennen lakkiaisia ja arvaatte kai, mitä isäntä teki heti työmatkalta tultuaan. Juuri niin, värkkäili putket ja letkut paikoilleen.
Oli helpottavaa tietää, että pilkkumit ja muut kupit saadaan puhtaiksi juuri ennen juhlaa. 

*****

Kodinkoneilla on ajantaju. Ne osaavat ennustaa ja päättävät mennä lakkoon tai irtisanoutua kokonaan juuri silloin, kun tilanne vaatisi ahkeruutta ja nöyrää palvelumieltä.

Tampereen kirjeenvaihtaja raportoi jääkaappinsa simahtamisesta: apua on tulossa, joulu pelastuu, jouluruokia ei tarvitse evakuoida parvekkeelle.
Sukulaiset Helsingistä viestittivät tarvitsevansa uuden pesukoneen, edellinen sanoi sopimuksen irti. Juurikin jouluksi, tietysti.

Onhan näitä, ennustuskoneita, meilläkin tullut vastaan. Muitakin kuin nämä kolme. Mutta kun nyt eletään juhla-aikaa…

Huom. Kuvituksena olevalla pesukoneella ei ole mitään tekemistä jutussa mainittujen täysinpalvelleiden rakkineiden kanssa.


maanantai 18. huhtikuuta 2016

Arkipäivitys


Joku on hajottanut viimeisen lumikasan. Hiekan peitossa lymynnyt aurantyöntämä sulaa vauhdilla. Käsissä tuoksuu/haisee/lemahtaa kumihanskojen ja tehopesuaineen inha sekoitus. Terassikalusteet on puhdistettu talvesta ja menneestä syksystä. Pitää vielä kerran pestä kädet. Ja vielä. Jospa jo seuraavalla kerralla tuoksuisi eikä haisisi. Ja sitten, päivitetään.

Nyt on kaupunkiekskursion aika.




Juna, siis lähi-
Aikataulut ovat muuttuneet ja kulkuvuorot harventuneet. Vipellän asemalle täydessä touhussa ja joudun kuluttamaan asemalaiturilla VIISI (lue: 5) minuuttia ainutkertaisesta elämästäni. No, onhan se tietysti niinkin, ettei lähtevää junaa juoksemalla kiinni saa, hyvä olla ajoissa.
Pitää päivittää vanha, vuosien kuluessa toiseksi luonnoksi kiteytynyt  aikataulumuisti. Sijaitsee korvien välissä, ei ole viime vuosina vaatinut huoltoa. Vaikka maailma kaatuisi, Ärrä saattaa olla aikataulussa…
Moni aikataulu on muuttunut. Vaikka kaikki keikaukset eivät olekaan suuria, ymmärrän ihmisiä, jotka ovat tolaltaan niiden takia. Itsekin melkein kuulun näihin niuhoihin. Tai siis melkein myönnän, että.

Paluumatkalla, samalla raidevälillä
Kotiinpäin junaillessa en yleensä katso aikatauluja. Siihen, joka on nopeimmin perillä. Tällä kertaa se on Koo. Vaikka Koo hukkaa aikaa kaikenlaisilla asemilla, tämä vuoro on kuitenkin nopeammin perillä Ratakaupungissa kuin Ärrä, joka ajaa muutaman pysähdyksen taktiikalla, mutta antaa tähän aikaan päivästä Koolle monen minuutin reilun etumatkan. Tämän korkeampaa matematiikkaa minä en sitten enää osaa.
Olen uppoutunut puhelinkeskusteluun tyttären kanssa, kun vaunuun saapuu kolme lipuntarkastajaa. Siistiä. Siis siistin näköisiä nuorempia naisia.
Ehdin sanoa tyttärelle: täällä on kohta enemmän tarkastajia kuin matkustajia, kun jo matkakorttini tarkastetaan. Ja sitten se tarkastetaan vielä kerran. Molemmilla kerroilla sama tulos: en minä matkusta pummilla, vaan se lähipenkin koulutyttö.
Nuori, aran ja viluisen näköinen tyttö saa sakkolapun ja koko vaunuosasto kuuntelee hiljaa, kun sitä kirjoitetaan. Ei kiva.
Arkipäivää vaan tarkastajille. Hyvä että tarkastatte, mutta sitä tyttöä kävi sääli.

Pikkuliike sivukadulla
Rouva Kauppias on yhtä ihana kuin aina ennenkin. Valitsen ostokseni ja maksan. Kaupanteko kestää alle minuutin, rupatellessa kuluu aikaa. Saan lähtiäisiksi vinkin siitä, mistä voisin löytää täydentäviä tuotteita. Sekä monta hyvää neuvoa ja mielipidettä. Tuotteet ovat laatua ja niitä on kaupassa testattu, myyntipuhe ei ole myyntipuhetta vaan asiantuntemusta.
Ei päivitettävää. Pitää muistaa käydä useammin.

Tavaratalo
Suurin ja laadukkain ja palvelevin on enää vain suuri. Paikka on sama, ulkokuori on toistaiseksi ennallaan, sisällä vallitsee hävityksen kauhistus. Osastot, joille ennen osasin, ellei unissani, niin kuitenkin hektisen työpäivän jälkeisessä loppukoomassa, ovat vaihtaneet paikkaa. Osastot, joiden muutto on työn alla, valittavat satunnaisia puutteita valikoimassa. Osastot, jotka ennen löysin helposti, ovat kadonneet kokonaan. Niiden valikoimasta puuttuu siis kaikki, mutta kukaan ei pahoittele. Mitä yhden mummonhoriskon toiveilla on merkitystä isossa kuvassa?
Naapurikirjakaupat ovat muuttuneet marketeiksi ja tavaratalo seuraa perässä. Vain sitä, mikä on idioottivarma menestystarina.
Ennen käynti tavaratalossa saattoi olla pieni juhla, arjen kohottaja. Nyt se on vain ankeaa arkea.
Ei päivitettävää. Jos mikään ei muutu pian, lopetan kokonaan. Miksi minä itseäni täällä kiusaisin, kun ympärillä on ystävällisten rouvien ystävällisiä pikkuliikkeitä, palvelua ja yhä paremmaksi päivittyvää valikoimaa.

Veispuuk
Saan videolinkin ystävältä, jonka postauksiin suhtaudun aina luottamuksella ja lämmöllä. Linkki osoittautuu virukseksi. Ystäväni ei ole sitä lähettänyt, mutta ilkeä virustehdas on oivaltanut suhteemme kritiikittömän laadun.
Se siitä pyyteettömästä inhimillisyydestä ja rajattomasta ihmisrakkaudesta somessa. Näinhän siinä aina käy.
Pidän sovelluksen suljettuna ja toivon, ettei ongelmia tule lisää. Kuinka moni ystävistäni todella haluaa tietää, milloin minua ketuttaa/nukuttaa/naurattaa tai muuta? Kuinka moni tykkää vaihtelevista päivityksistäni? Koska ne suurimmaksi osaksi ovat omiani, taso saattaa vaihdella. Kuinka moni elää yhtä laadukkaasti, vaikka en postailisikaan koko ajan?
Somen siunauksellisuus on ollut viestinnän rajattomuudessa ja helppoudessa. Kun rajoja on pakko pystyttää, muuttuuko laatu? Spontaanisuus katoaa, se on varma.
Päivitän, varoen.

Uunimakkara vanhaan tapaan
Kotona odottaa lämmin ateria. Uunimakkara ei ole terveellistä eikä kaloritonta eikä trendikästä eikä hienoa. Mutta taivaallisen tuttua ja luotettavaa ja hyvää se on. Voi sitä aina välillä syödä. Otan vielä toisen annoksen salaattia, mm.
Arkipäivän paras päivitys. 


torstai 4. helmikuuta 2016

Arkipyhiä ajatuksia


Neljä erilaista vokaalia, yhtä monta konsonanttia. Sana on taitava kiteytys, tiivis ja vahvasti ajatuksia manipuloiva. Voisi jopa antaa tunnustusta sen muodostajalle, ellei lopputulos olisi niin mielenvastainen. Arkipyhä.

Mikä voisikaan olla arkipyhän synonyymi? Riesa, kivi kengässä, haitta, turhake.Samantapaisia sanoja sinkoilee ajankohtaisessa keskustelussa: pakkolaki, haittavero, uhkakuva – sikanauta ja Mauri Sariolan lanseeraama hiuskampa jäävät tässä leikissä häntäpäähän, siis peränpitäjiksi.

Kirkkovuoden tärkeisiin tapahtumiin, tietäjien saapumisen ja lähetystyön juhlaan, loppiaiseen sekä Kristuksen taivaaseenastumisen päivään, helatorstaihin on liitetty arkipyhän käsite. Arkipyhiä eivät ole pitkäperjantai, toinen pääsiäispäivä,  Vapunpäivä, juhannusaatto, itsenäisyyspäivä tai jouluajan päivät, vaikka ne osuvatkin välillä arkipäiville. Mikä tässä on loogista?

Arkipyhä on sana, jossa maistuu ensin arki ja työnteko, lopun pyhä ei ole pyhyyttä, vaan jotain ylimääräistä. Arkipyhä on virtaviivaisen ansaintalogiikan tiellä, harmillinen ja näennäisen ylimääräinen vapaapäivä. Se katkaisee työrytmin ja voi jopa houkuttaa työntekijää nauttimaan pidennetystä viikonloppuvapaasta.

Alkuaan on varmaan ollut tavoitteena antaa ihmisille mahdollisuus viettää pyhää, kokoontua jumalanpalvelukseen ja hiljentyä. Jumalanpalvelukseen osallistuu yhä harvempi, joten vapaapäivää ei tämän logiikan mukaan tarvita. Ja jos kirkossa käyminen olisi tärkeää, voitaisiin jäljitellä katolisten maiden käytäntöä, jossa arkipäivään osuvissa aamupäivän palveluksissa käydään, mutta iltapäivällä ollaan taas työn ääressä. Se, että pyhäpäivä katkaisee arjen ja antaa luvan palautua ja kerätä voimia, ei ole keskustelun aihe.

Pyhäpäivä ei ole ainoastaan vapaapäivä. Uskon, että ihminen tarvitsee elämänsä rakennusaineeksi pyhää. Uskontoa, kulttuuria, perinteitä, taidetta. Elämänilon siemeniä ja syvien ajatusten aiheita. Niissä kulttuureissa, joissa uskonnolla on luja rooli, ymmärretään pyhän tärkeys. Vaikka pyhä ei olisikaan kaikille sama.

Kirkon pyhäpäivistä keskusteltaessa on myös puhuttava kirkon roolista. Se, että kansa ei vaella sanankuuloon, ei ole yksin kansan vika. Maailmassa, jossa ohjelmaa ja ajankulua on runsaasti tarjolla kaikkina vuorokauden tunteina, yhteinen hetki kirkossa ei ole ykköslistan menovinkki. Ei ainakaan silloin, kun päivän ohjelmasta annetaan vain niukimmat mahdolliset tiedot. Ellei maksettuun lehti-ilmoitukseen mahdu, mahtuisiko seurakunnan verkkosivulle enemmän tietoa ja taustaa? Mikä on päivän aihe, kenen sanat ja musiikkiesitykset saavat aikaan yhteisen flow-kokemuksen? Onko erityisen pyhän kunniaksi luvassa jotain erityistä? Koskettaako hiljaisuus, tavoittaako ihminen rauhan ja tyyneyden, syntyykö ja syttyykö tunne? Suhtautuuko palvelija tehtäväänsä yhtä intohimoisesti kuin esiintyvä taiteilija?

Pidän itseäni hyvin arkisena ihmisenä. Olen oppinut siihen, että kun arjen saa uomiinsa, pyhät ja juhlatkin järjestyvät. Eläkeläisenä – aivan samoin kuin aikanaan freelancerina – teen toki kaiken omalla ajalla, samalla korvauksella kaikenmerkkiset päivät, keskustelu näistä eduista on minun osaltani onneksi ohi.

Arjessa voi olla pyhääkin. Kun lapsenlapsi saapuu hoitamaan isovanhempiensa sydämiä, asettuu tutulle paikalleen ja aloittaa leikkinsä, pyhä on lähellä. Pienen ihmisen iloinen liverrys, kertomukset satuolennoista, pikkuinen pilpatus ja nauru – niistä leijailee sieluun kultaista enkelintomua, yksinkertaisen isovanhemman arkea valaisemaan.

Asiat eivät ole yksinkertaisia, siinä niiden viehätys.

Hakotukki, lujan arjen elementti.