keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Mahdollisuus ja ainutlaatuinen tilaisuus


Tänään päätetään Guggenheimista. Toivon, että suomalaiset käyttävät mahdollisuutensa ja lähtevät rohkeasti mukaan maailmanlaajuiseen taidemuseoiden verkostoon. Tämä on tilaisuus, käyttäkää se NYT!  

Guggenheim on brändi, joka tunnetaan kautta maailman. Helsinki ei ole, vaikka ETYKin aikana sitäkin kokeiltiin. Siitäkin on jo aikaa. 

Guggenheimilla on jo nyt ollut stimuloiva vaikutus suomalaiseen kulttuurikeskusteluun. On alettu perätä sitä, miksi meillä ei tehdä omin voimin mitään vastaavaa. Ei siis ole tehty, on vain meuhkattu ja vaadittu. Jos meillä olisi oikeasti kipinää ja aloitekykyä, jotain vastaavaa olisi jo valmiina ja toiminnassa. 

Guggenheimilla on kokemusta näiden projektien rakentamisesta. Uskon, että siitä on hyötyä: me saamme, varmaankin aika lailla ajallaan ja sovituin kustannuksin. 
Minulla on sellainen etiäinen, että Guggenheimista ei tule uutta metrotyömaata tai atomivoimalaa, jos ammattilaiset pääsevät aloittamaan työt. Ikuisuusprojekteja meillä jo on riittämiin, kiitos ei, en halua niitä lisää. 


Suomalaiset designerit kaipaavat tuotteilleen markkinoita ja markkinapaikkoja. He tuntuvat odottavan, että joku niitä naps naps vaan, tulisi, perustaisi ja avaisi. Markkinoisi ja tiedottaisi. Lakaisi lattiat kuntoon...

Vastoin yleistä luuloa hyvä tuote ei myy itse itseään vaan näivettyy mainonnan puutteeseen. Hälyä ja kohinaa on kaikkialla enemmän kuin liikaa, mutta fiksut onnistuvat aina erottumaan. Luulisi designväellä tätäkin kapasiteettia riittävän. Luulisi. 

Tavallisen arkikuluttajan silmiin todellisuus näyttää toisenlaiselta. Tyhjää liiketilaa on hehtaarikaupalla ja kauppakeskuksia joka lähtöön. Muutama vuosi sitten perustettiin isoja, riemunkirjavia ostosparatiiseja pitkin peltoja, meteli ja markkinahumu oli valtaisa. Nyt kauppakeskusten käytävillä on tyhjää, ketjukaupat ovat vallanneet ne tilat, joissa alkuun oli designereita. 

Eikä kaupunkilainen ehkä sittenkään aja kymmentä kilometriä halvan maidon tai kahvitarjoilun perässä, kun läheltäkin saa ja samat ketjut ovat kaikkialla vastassa. 
Jos kysyntä ja tarjonta ei kohtaa, onko sekin Guggenheimin syy, vai pitäisikö valittajien sittenkin katsoa peiliin? 

Halutaan tapahtumia ja actionia. Lisää fanfaareja ja puuhamaita ja mitä niitä onkaan ollut, eikö aikaisemmista kokemuksista ole todellakaan opittu yhtään mitään? 

Haluan Tuuliviirin paikalle uuden Guggenheimin, joka on ammattitaitoisesti toteutettu ja markkinoitu. Minä haluan museon, jossa uutuudenviehätys riittää vuosikymmeniksi, näillä resursseilla se voi jopa onnistua. 

Mutta haluaisin myös, että suomalainen kulttuuriväki ja designheimo ja muu kansa lopettaisi narinan ja nurinan ja miettisi, millaista tarjontaa Guggenheimin rinnalle voisi perustaa. Ihan omaehtoisesti, yhdessä ja omin voimin. 


Avatkaa designin ja pikkugallerioiden kirjoma, hyvin opastettu reitti Eteläsatamasta Ateneumin kautta Kiasmaan ja HAMiin ja takaisin! Luokaa elämyksiä ja kertokaa niistä. Liittoutukaa Guggenheimin kanssa niin, että yleisö löytää teidätkin. Sillä se, joka tulee yhden taidemuseon takia kaupunkiin, katsastaa kernaasti muutakin mielenkiintoista. 

Mutta tehkää nyt jo se päätös ja lopettakaa ruikuttaminen!

Tekstiin liittyvät kuvat ovat eri vuosilta Taidekeskus Salmelan näyttelyistä. Salmela menestyy, sillä takana on yrittämisen henkeä, luovuutta ja markkinoinnin osaamista. Joka kesä lähden yhä uudelleen katsomaan, mitä ne nyt ovat saaneet aikaan. Ja tietysti, kaiken pontimena on suuri rakkaus taiteeseen. Kulttuurikierros Guggenheim – Mäntyharju?  






lauantai 26. marraskuuta 2016

Ensimmäinen adventti



Tumman taivaan suojassa
Valkoisella hangella
Näkyy pienet askeleet
Lumeen painuneet
Kevyet kuin keijun tossu
Pehmoiset kuin kissantassu.

Kuka kulki talven tiellä?
Kenen askel, hento siellä?
Kurkistiko meidän tupaan?
Oliko se keiju?
Ei kai vain peikko?
Pieni veijari ja veikko?

Tuttu tonttu on taas tullut,
Hangella juossut,
Kiirettä vilkkuneet
pikkuiset tossut.
Toiveita kuunnelleet
Tonttuset valppaat
Joulua tietää…

Viimeiset ja ensimmäiset



Viimeisinä aamuina lojuin vuoteella ja katselin lehdetöntä saarnipuuta. Se istutettiin pihaan pienenä taimena silloin, kun lapset olivat pieniä. Aluksi puita oli kaksi, sitten toinen niistä joutui väistymään putkiremontin takia.

Saarni ehti kasvaa suureksi puuksi, lapset aikuistuivat, talo puun varjossa jäi väljäksi. Kukaan ei enää ole juossut kuratossuilla olohuoneen läpi atriumpihalle, hiekkalaatikkoa ei ole ollut vuosiin. Ne tuuliset kesäpäivät, jolloin jokainen pyykkinaru oli aina täynnä, ovat muistoja.

Kun lääke oli vienyt  pahimman terän kivulta, nousen ja alan valmistella muuttoa. Aika vähän saan aikaan, enimmän vaivan joutuu näkemään talon isäntä. Pakkaamista, pakkaamista säilytykseen, roskistamista, kierrätyslaatikon täyttämistä, kantamista, kaatopaikkakäyntejä. Autolla, kärryllä, Tarvontien ruuhkissa, kaupungin liikenteessä. Huomaan olevani toivottoman lyhyt: ylimmälle hyllylle ei ilman apua ylletä. Olenko minä aina ollut tämän pituinen?

Ja sittenkin: muuttoauto tulee ajallaan, kaikki mööpelit, nyytit ja nyssäkät mahtuvat kuin mahtuvatkin mukaan, lopuksi mööpelit. Uudella ovella kuorma puretaan ja ensimmäisinä pääsevät uuteen kotiin sohva ja kumppanit. Muutto on totta, vaikka olenkin pelkkä turha statisti ja riesa tehokkaiden miesten nostaessa, kantaessa, kuormatessa. Ovat ne tätä ennenkin tehneet, mikään ei hämmennä tai hätkähdytä.


Ensimmäisenä iltana en tahdo saada unta. Uudet ikkunat, uudet maisemat. Ei enää yhtä ainoaa puuta, kokonainen metsän raja omakotialueen takana.

Kattoa pyyhkivät valokeilat, kauempana olevien katujen liikenteen kajastukset. Junat pohjoiseen ja pohjoisesta, niidenkin liikkeen opin erottamaan. Samanlaisia valoja katselin lapsuudenkodissani. Kun alakerrassa vietettiin juhlia, myöhäisen illan taksit ja muut autot kiersivät pihatien ja valot osuivat ikkunaani.

Aamun hämärää valaisevat talojen ja katujen valot. Parvekkeen puolella yöllinen sade on pysähtynyt laseihin, pisaroiden verho kimmeltää vielä auringossa.

Tavarat hakevat vielä luontevaa säilytyspaikkaansa, ikkunaverhoja puuttuu, taulujen ripustaminen ei onnistu ilman poravasaraa, matot ovat miten sattuu. Melkein kaikki tavarat ovat löytyneet, mutta kaikkea ei vielä ole purettu. Ei vielä mitään, millä olisi näyttöarvoa. Tyypillistä vai tyylitöntä?

Katselen pilviä, lepuutan jalkaa ja alan uskoa, että koti tästä tulee.
Eräänä päivänä.



maanantai 7. marraskuuta 2016

Lempivaimon tunnustuksia

Fiikuksesta leikattiin roikkuvia oksia. Sitten leikatut kohdat oli sidottava,
ettei lateksimainen neste valu parketille. 

Minulla on ollut kaksi Lempi-nimistä tätiä. Vanhempi ei ehtinyt elää kuin lapsuuden, nuorempi saavutti kunnioitettavan iän ja ehdimme tutustua paremmin. Lempi lämpöisin, aivan kuten Uusmaalaisten laulussa totuudenmukaisesti sanotaan.

Neljäs ruusuviikko on alkamassa ja olen edelleen lempivaimon roolissa. Omaishoitaja kantaa aamupalan vuoteelle, auttaa käytännön toimissa ja vastaa huushollista. Kiitos siitä. Pysyy vanha rouva puhtaissa paidoissa ja pöksyissä, kun isäntä käyttää pyykkikonetta. Pysyy tupa pölyttömänä, kun isäntä imuroi. Pysyn hedelmien syöjänä, kun niitä kaupasta haetaan, toiveiden mukaan.

Kun katson peiliin, sieltä katsoo vastaan joku vanha sukulainen, ei mikään hehkeä lempivaimo. Eivät täditkään meikanneet, eikä sedät. Niidenkin silmät harittivat välillä ja iho oli kalpea ulkoilun puutteesta. Hiuslaitteen salaisuus on tyyny, jota tarvitaan, kun on pakko heittää selälleen, lukea muutama sivu kirjaa tai katsella ikkunasta, miten talitiaiset singahtelevat oksalta toiselle lehdettömän villiviinin keskellä. Jotain syötävää siellä taitaa olla, linnuilla onneksi tukevat untuvatakit. Kaikki ruusut ovat jo pihalta kuihtuneet, täällä sisällä vielä yksi sinnittelee...

Sijamuodoista olen vieläkin eniten sisäolento eli inessiivi. Liikun sängyltä sohvalle, sohvalta työpisteen kautta sängylle. Mennä klihnuan edestakaisin olohuoneessa kun en oikein ulos kaljamalle tohdi. Mutta tarkoittaako inessiivi vaaka- vai pystyasennossa oleilevaa otusta? Hallitsen molemmat olomuodot tai oikeammin: jalkani määrää kulloinkin sovellettavan tavan edetä elämässä. Joka tapauksessa olen edelleen olento eli essiivi. Kohta voisin olla ulkoeronto tai ulkotulento tai vaan eronto tai ulosmenentö tai jotain sellaista. Se kirja, jossa ne opetettiin, on toisessa talossa, Kerttu M. eli Missi äidinkielenopettajien alkusoinnullisessa taivaassa.

Sairaalassa katseltiin huutokauppakeisaria ja muuta. Kotona saa avata telkkarin tai olla avaamatta, ah. Tietokoneella voi kuunnella Yle Klassista, hillittyä musiikkia.


Sulkeudun suosioonne. Asetun lempivaimon paikalle sohvalle ja lepuutan jalkaani. Sitten elämä taas jatkuu. Ehkä tämä tästä. Mutta milloin?