lauantai 26. marraskuuta 2016

Viimeiset ja ensimmäiset



Viimeisinä aamuina lojuin vuoteella ja katselin lehdetöntä saarnipuuta. Se istutettiin pihaan pienenä taimena silloin, kun lapset olivat pieniä. Aluksi puita oli kaksi, sitten toinen niistä joutui väistymään putkiremontin takia.

Saarni ehti kasvaa suureksi puuksi, lapset aikuistuivat, talo puun varjossa jäi väljäksi. Kukaan ei enää ole juossut kuratossuilla olohuoneen läpi atriumpihalle, hiekkalaatikkoa ei ole ollut vuosiin. Ne tuuliset kesäpäivät, jolloin jokainen pyykkinaru oli aina täynnä, ovat muistoja.

Kun lääke oli vienyt  pahimman terän kivulta, nousen ja alan valmistella muuttoa. Aika vähän saan aikaan, enimmän vaivan joutuu näkemään talon isäntä. Pakkaamista, pakkaamista säilytykseen, roskistamista, kierrätyslaatikon täyttämistä, kantamista, kaatopaikkakäyntejä. Autolla, kärryllä, Tarvontien ruuhkissa, kaupungin liikenteessä. Huomaan olevani toivottoman lyhyt: ylimmälle hyllylle ei ilman apua ylletä. Olenko minä aina ollut tämän pituinen?

Ja sittenkin: muuttoauto tulee ajallaan, kaikki mööpelit, nyytit ja nyssäkät mahtuvat kuin mahtuvatkin mukaan, lopuksi mööpelit. Uudella ovella kuorma puretaan ja ensimmäisinä pääsevät uuteen kotiin sohva ja kumppanit. Muutto on totta, vaikka olenkin pelkkä turha statisti ja riesa tehokkaiden miesten nostaessa, kantaessa, kuormatessa. Ovat ne tätä ennenkin tehneet, mikään ei hämmennä tai hätkähdytä.


Ensimmäisenä iltana en tahdo saada unta. Uudet ikkunat, uudet maisemat. Ei enää yhtä ainoaa puuta, kokonainen metsän raja omakotialueen takana.

Kattoa pyyhkivät valokeilat, kauempana olevien katujen liikenteen kajastukset. Junat pohjoiseen ja pohjoisesta, niidenkin liikkeen opin erottamaan. Samanlaisia valoja katselin lapsuudenkodissani. Kun alakerrassa vietettiin juhlia, myöhäisen illan taksit ja muut autot kiersivät pihatien ja valot osuivat ikkunaani.

Aamun hämärää valaisevat talojen ja katujen valot. Parvekkeen puolella yöllinen sade on pysähtynyt laseihin, pisaroiden verho kimmeltää vielä auringossa.

Tavarat hakevat vielä luontevaa säilytyspaikkaansa, ikkunaverhoja puuttuu, taulujen ripustaminen ei onnistu ilman poravasaraa, matot ovat miten sattuu. Melkein kaikki tavarat ovat löytyneet, mutta kaikkea ei vielä ole purettu. Ei vielä mitään, millä olisi näyttöarvoa. Tyypillistä vai tyylitöntä?

Katselen pilviä, lepuutan jalkaa ja alan uskoa, että koti tästä tulee.
Eräänä päivänä.



2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Harmittaa vieläkin, kun en muistanut Liisan päivää. Kuna ei muista kääntää kalenteria.
Mutta onnea uuteen kotiin! Koti on siellä, missä on omat tavarat ja läheiset.
Nim. 13 kertaa muuttanut.. Vivian

Liisa Laurila kirjoitti...

Kiitos muistamisen muistamisesta! Olen ollut tämän kipeän käpälän kanssa purjeissa, ei kauheasti ole juhlittu mitään. Eikä kovin moni huomannutkaan. Huushollissa alkaa vähitellen suunnitelma näkyä, pahvilaatikoita on vielä ja isäntä rakentelee keittiössä Ikeasta ostettuja häveleitä. Ehkä se siitä...