Kirjoistani en luovu!

Pekalla oli tapana tulla juttelemaan. 

Kuule Liisa, Pekka aloitti. Olis yks juttu. 

Koska oikein ajattelit muuttaa kirjasi tänne? 

 

Kunnollista vastausta Pekka ei koskaan tainnut saada, mutta kirjani olen sittemmin muuttanut. En henkikirjoja – tai miten niitä nykyään kuuluukaan kutsua – mutta useamman laatikollisen nidottuja ja sidottuja opuksia kumminkin. Mumminmökkiin. Banaanilaatikoissa. Laatikko tai kaksi kerrallaan. 

 

Ystävättäret tekevät kuolinsiivouksia, poistavat tavaraa, jopa kirjojakin. Seuraan ristiriitaisin miettein, ei kai, miksi, tai: ehkä sittenkin, miten hienoa, jos itsekin pystyisi. Ikään kuin olisi joku ikä, jolloin pitäisi jo valmistautua kuolemaan. Eikö eläminen ole tärkeämpää? Vai onko kuolinsiivous elämän merkki? Haluavatko he palata huolettomaan teini-ikään, jolloin kaikki tärkeä mahtui virttyneeseen kassiin? 

 

Jos muistini jonakin päivänä rakoilee vielä enemmän, miksei minulla silloin saa olla lähelläni muistin kiinnekohtia. Jos taas muistan kaiken oikein ja skarpisti, voin merkitä muistiin vaikka kattilakaappini tai kahvikuppihyllyni asukkaiden muistelmat. On niilläkin tarinansa. Ja ne tarinat, ne ovat minun vastuullani kaikki. 

 

Ongelma on ja ei ole muistaminen. Muistan vieläkin hyvin, miten onnellinen äiti oli, kun joululahjapaketista tuli esiin kaunis termoskannu. Se kannu on vieläkin olemassa. Siihen voi kaataa yli jääneen kahvitilkan seuraavaa hetkeä varten. Ei termoskannussa ole muita liikkuvia osia kuin korkki, joka kyllä kestää. Kun huushollitavaroita käsittelee hyvin, ne toimivat hyvin. Muistan monen muunkin esineen historian, kuinka niistä muistoista voisi luopua.

Tämä kuva on otettu alunperin yhden kirjan kansikuvaksi.  
Valitsin sitten toisin. 

 

Kirjoista en luovu. 

Olen saanut kirjoja, perinyt kirjoja, ostanut kirjoja. Minulle on lahjoitettu ja annettu kirjoja, koska antaja on ehkä ajatellut, että jos minä saan kirjan, se ei koskaan katoa kokonaan. Jos antaja tulisi katumapäälle, hän voisi tulla, pyytää anteeksi ja hakea omansa pois. Niin ei ole koskaan käynyt, mutta niinkin kai voisi käydä. 

Olen odottanut joulua ja lahjoja. Yhtä paljon olen odottanut sitä hetkeä, jolloin jouluruoka on syöty, kahvit juotu ja saa vetäytyä lukemaan uutta ihanaa lahjakirjaa.  

 

Olen joskus kuvitellut, että kirjoja saa rajattomasti lisää kirjakaupoista ja että kirjakauppoja on kaikkialla. Ei muuten ole. Lauantaina niitä on vielä vähemmän. Lähikirjakauppani on lähes tyhjä ja ovet suljetaan lopullisesti. Ennen lopullista tuhoaan kirjakauppa pienensi valikoimaansa, alkoi myydä askartelutavaroita ja villalankoja, muuttui lelukaupaksi. Onneksi tavarataloon on avattu kirjaosasto, ainakin kymmenen hyllymetriä bestsellereitä. Siinäpä se, markkinarako. 

 

Kuvittelin myös, että kirjastosta saa kirjoja. Joitakin yrityskirjoja olen saanut todella helposti. Konsernin historiakirja oli aina valmiina kirjaston yläkerran hyllyssä, joka kerta, ihan kuin vain minua varten, jos halusin tarkistaa jonkun faktan. Onkohan se siellä vielä, kun minä en ole sitä muutamaan vuoteen tarvinnut.  

Työpaikka.  Hyvä, ei liian hutera pöytä ja tuoli riittävät, jos kirjoja on tarpeeksi. 

Löysin viime viikolla kirjastosta hyvän ja kiinnostavan tietokirjan, ihan uuden ja puhtoisen, lukemattoman, upeasti kuvitetun ja painetun. Oman alansa helmi, hetkinen, ilmestynyt 17 vuotta sitten! Edelleen varmasti validi, saman alan opuksia ilmestyy hyvin harvoin. En kai minä ole ensimmäinen lainaaja? Ei sentään? Jos kirja ei liiku eikä kulu kansan käsissä, se siirretään kellarivarastoon ja jos ei sitä sielläkään kukaan kaipaa… Puhtaita kirjoja on ilo lukea, tiedän sen, sillä kotikylän kirjastossa on vähemmän lainaajia, lyhyemmät jonot ja puhtaammat kannet, mutta ellei kukaan ole kirjasta kiinnostunut, onko sillä tulevaisuutta? 

 

Ja sitten on, tietysti, Antikvaari. Antikvariaattien yhteinen nettikauppa, josta voi tilata sellaisia opuksia, joita ei enää muualta saa.  Kirjoja myydään sisältönsä takia, mutta hintaan ja saatavuuteen vaikuttaa niteen kunto, alleviivaukset ja vanhojen hintalappujen jättämät tahrat. Pari päivää ja jokunen euro postimaksua ja kirja on sinun.

 

Niin, että minä en aio luopua kirjoistani. Eikä meillä ole kuin ihan tavallinen kotikirjasto.  Jotain muuta voin kuolinsiivota, jos on ihan pakko, mutta kirjoja, ei. Aina siitä sekalaisesta valikoimasta nousee mieleen tai pintaan joku kirja, jota alkaa muistella ja kertailla. Vanhaa tietosanakirjaa olen viimeksi käyttänyt tietokilpailukysymyksiä laatiessa, lukenut hassun kuuloisia teknisiä selityksiä. 

 

Kirjoilla on kohtalonsa ja voi tietysti olla, että kirjat ovat minun kohtaloni, jonakin päivänä. 

Olen aakkostanut kaikki, kotimaiset kaunokirjalliset kirjat, käännöskirjat, tietokirjat, dekkarit. Aakkostamisessa ja lajittelussa kului muutama päivä. Sotakirjat toisessa hyllyssä bisnesjuttujen kanssa. Sotaa se bisneskin voi olla. Elämäkerrat olen aakkostanut kohteen eikä kirjoittajan mukaan: sillä tavalla löydän nopeammin etsimäni. Runohyllyssä on vähän epäjärjestystä, kun tyttökirjat on pakattu niiden taakse ja pojantytär on tyttökirjaiässä. Anni Swaneja voisi olla vähän enemmänkin. Muumeja olen lukenut lasteni kirjoista, silloin kauan sitten niitä ei meillä ollut.  

Tässä kuvassa näkyy Lundiahylly.
Sen ansio on, ettei se kerskaile olemassaolollaan vaan antaa tilaa kirjoille. 

 

Luojan kiitos, olemme avioliiton ensimmäisenä vuonna yli 50 vuotta sitten hankkineet ensimmäiset Lundiahyllyt. Nyt niitä on jo enemmän ja ne ovat melkein kokonaan täynnä, kirjoja kahdessa rivissä, mutta en minä niistä luovu. Viimeksi joulun alla kaipasin Samuli Paulaharjun juttuja ja sitten piti tarkistaa joku sitaatti tai lepattava muisto ja niin edelleen. Kohta pitää hakea runokirja, ennen taidetilaisuutta. Pitää aivosolut virkeinä, kun muistelee, mitkä kirjat ovat takimmaisessa rivissä. Hätätilassa pitää jumpata ja nostella kirjoja. Toistaiseksi ne ovat löytyneet.  Eturivi on helpompi. 

 

Puhun siis painetuista kirjoista. Niistä, joissa on pahvia ja paperia ja kaoliinia ja tiesmitä. En puhu äänikirjoista tai sähköisistä opuksista. Olen niihinkin tutustunut, mutta hyllyyn niitä ei voi laittaa eikä samalla tavalla käsitellä. Olen silläkin tavalla vanhanaikainen, että tykkään kääntää sivua. 

 

Seuraavaksi pitäisi kertoa kirjoista. Niistä, joista en luovu. 

Olisi ollut kiva näyttää kirjoja Pekallekin, oli se ihan mukava kaveri. 

 

Kirjoja ei saa kohdella kaltoin eikä kirjakauppoja saa tappaa! 

 

Kirjoja Salon taidemuseossa.  Huomatkaa varoitus: ei saa astua liian lähelle, ettei järjestys hajoa.