keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Kipu korvaa ystävää



Ei, en ole kipeä. Minulla on kaikin tavoin hyvä. Mutta jostain on noussut korvamadoksi otsikon säe. Chisu, se, joka ei ole nuoruusvuosieni Kisu?

Olen pohtinut iäkkäiden tai sairauden kiusaamien läheisten elämää, viimeisiä aikoja. Muistellut ajatuksia ja asenteita. Katsellut vierestä, läheltä. Yrittänyt taas selittää itselleni, miksi niin on tai oli. 

Elämä ei aina ole helppoa eikä sitä varmaan helpoksi ole tarkoitettukaan. Kun ikää karttuu, jokaisella tuntuu olevan joku kolotus ja kivistys, joka nousee pintaan, kun hetki haastellaan. Kivusta ja ongelmista puhuminen on tärkeää terapiaa, vertaistukea, kipeiden asioiden ja ankarien elämäntilanteiden hallintaa. Joskus voi jopa saada hyvän neuvon, vinkin asiantuntijasta.    

Kipu – mikä tahansa kipu, paha olo, suru tai tuska – hallitsee elämää. Se vie ajatukset ja voimat, energiaa ei aina riitä maailman ja elämän ilmiöiden seuraamiseen. Sielu käpertyy tuskan ympärille. Ymmärrettävää, mutta surullista. 

Heikko itsetunto, alemmuuden tunteet, pelko syrjään jäämisestä, elämän tuomat pettymykset, kaikki ne ovat kivun kumppaneita. Osa tunteiden ja tuntemusten solmua, jota analysoin vain läheisenä, en ammattilaisena. 

Ollaan seurassa, puhutaan ja keskustelu alkaa edetä jonnekin kivun ja vaivojen ohi. Viekö se ajatukset pois kipeästä olosta? Vai nouseeko oma paha olo pintaan ja puheeseen? Älkää puhuko itsestänne, minä tarvitsen nyt lääkettä! Jos en ole paras, olen ainakin kipein! Huomatkaa minut! 

Jos kipu on osa elämää tarpeeksi kauan, siihenkin, ehkä, tottuu. Kipu etsautuu osaksi ajatusmaailmaa. Kipu alkaa todellakin korvata ystävää. Jos kipu otettaisiin pois, mitä jäisi jäljelle? Mistä silloin puhuttaisiin? Unohdettaisiinko ihminen, jos kivusta ei puhuttaisi? 

Läheltä nähty kipu sattuu, mutta nostaa toisinaan ylemmyyttä pintaan. Kyllä se siitä, yritä nyt vaan piristyä. Tee nyt jotakin, mene lääkärille, terapiaan, villasukkakerhoon vaikka! Jälkiviisaus voi olla samettiin ja silkkiin verhottu ase: näin ei olisi käynyt, jos olisit tehnyt niin kuin minä sanoin. Joka haluaa päteä, käyttää halukkaasti herkullisen tilaisuuden oman kilpensä kiillottamiseen. ’Hyvää tarkoittavat’ neuvot ovat aika usein lähtöisin juoruista, internetistä tai naistenlehdistä, tarkan kliinisen tiedon kanssa ne eivät aina edes ole etäisiä sukulaisia. 

Kukaan ei piristy käskystä, selviytyminen vaatii motivaatiota ja täsmätukea. Aina ei hyvä tahtokaan auta, on vain sopeuduttava. 

Vaivat ja sairaudet ovat monisyisiä eikä niiden vaiheiden puiminen kahvipöytäkeskusteluissa ole herkullinen palanpainike muille kuin sivullisille. Kivun tai sen syiden analysointi on kuin hyvä lääke, taiten ja asiantuntevasti annosteltava, harkiten käytettävä. 

Terveenä mietin, osaanko suhtautua lähimmäisen kipuun oikealla tavalla. Kuunnella, lohduttaa, ottaa osaa. Antaa itsestäni jotain, josta oikeasti on apua. 

Tyydyttäviä tai edes kelvollisia vastauksia minulla ei ole. 
Ehkä juuri siksi kirjoitin tämän. 



Ei kommentteja: