Teatterikaupungissa

Eino Salmelainen, TTT:n ylivertainen ohjaaja. 

Isäntä ilmoitti lähtevänsä harrastamaan.  Ilmoittauduin mukaan. 

Kun aikataulu oli selvillä, otin yhteyttä Tampereen kirjeenvaihtajaan ja kutsuin itseni kylään. Kirjeenvaihtaja ilahtui ja lupasi kahvit. 

Tampereen keskusta on kaaos. Ratikkahuuma on vallannut kaupungin ja katuja avataan, suljetaan, kavennetaan, asemoidaan uudelleen ja vaikka mitä. Bussit kulkevat, mutta mihin ja milloin, se on toinen juttu. Melkein eksyimme menomatkalla, mutta tuttujen talojen katveessa osasin  kirjeenvaihtajan kahvipöytään. 

Koska kaupungin liikennettä ei ollut tuntea entisekseen, suunnistimme kaksissa tuumin Vapriikkiin ja Teatterikaupunki-näyttelyyn. Tuttua ja ihanaa, viihdyimme. 

Vapriikki on entinen Tampella. Tässä talossa oli tehtaanmyymälä. Eipä ole enää. 

Silloin ennen me asuimme Kauppalassa, Kutomon naapurissa. Sieltä käytiin teatterissa, Kaupungissa. Paunulaisella pääsi melkein teatterin ovelle – olipa kyseessä Tampereen Teatteri tai Työväenteatteri. Myöhäisellä vuorolla takaisin kotiin, kaupungin valojen keskeltä hiljaisempaan Kauppalaan. 

Isäni rakasti operetteja. Mahtavaa musiikkia, kauniita naisia, husaarien univormuja. Mustalaisruhtinatar, Erämaan laulu, moni muu. Myöhemmin, opiskeluaikana järjestin liput toisen teatterin Mustalaisruhtinattareen. Olihan sekin, mutta ne husaarien univormut oli vaihdettu frakkeihin, harmitusta. 

Sylvi Salosen mekko.

Eräänä uudenvuoden iltana äiti oli töissä naapurin juhlissa ja viipyisi myöhään. Isän kanssa päätettiin lähteä Kaupunkiin ja Työväenteatterin lippukassalle. Ellei lippuja saisi, mentäisiin Tammeroon, isä kahville, minä mehulle. Saimme kaksi viimeistä paikkaa, ensimmäiseltä riviltä. Ne paikat me muistimme vielä sittenkin, kun itse esitys oli jo unohtunut. 

Hamlet ja pääkallo. 

Koulutytön sieluun jäi lähtemätön jälki, kun Tapani Perttu esitti West Side Storyn Tonya. Kaija Sinisalo oli kelvollinen Maria, mutta Tony! Tony! Tonight! Olen nähnyt West Side Storyn oopperassa ja monta kertaa elokuvana – paras on ollut ensimmäinen kerta! Elokuvassa on parhaat tanssit, mutta teatteria ja ensimmäistä hurmiota ei voita mikään. 

Ainoa oikea.

Tampereella oli omat diivansa ja sankarinsa. Kaija Sinisalo ja Eva Gylden, tietysti Sylvi Salonen ja Elna Hellman. Tapani Perttu ja Seppo Mäki, Veijo Pasanen ja Veikko Sinisalo. Tuoreempia kasvoja olivat Juhani Niemelä ja Matti Viironen, Tuija Vuolle ja Tuija Ernamo  - vaikka eivät hekään enää ihan niin tuoreita ole. Vapriikin näyttelyssä oli kuvia ja roolipukuja, meillä muistoja. 

Katselimme Tampereen kirjeenvaihtajan kanssa näyttelijöiden kuvakavalkadia, muistelimme maalaiskomedioita ja surimme Tohlopin televisiotuotantojen hiipumista. Suomessa tuntuu nykyään olevan neljä tai kuusi näyttelijää, ne ovat mukana kaikissa, keskenään hämmentävän samanlaisissa sarjoissa. Kakkosen komedioiden valtteina olivat tuoreet kasvot, hauskat juonet ja kauniit maisemat. Eikä edes v-sanoja tarvittu.

Pieni näyttely täynnä isoja elämyksiä. Mainio paikka, tämä Vapriikki. Monta museota ja näyttelyä, ensi kerralla sitten. 

Joku harrastaja oli unohtanut tekopartansa ja peruukkinsa.

Kun isännän harrastus oli harrastettu, siirryimme sovittuun kohtauspaikkaan. Tampereen kirjeenvaihtaja jäi ratikkatyömaan keskelle, opettelemaan viikoittain vaihtuvia reittejä. Isännän kanssa löysimme Kuljun moottoritien ja pääsimme kotiin. 

Jos suuri suomalainen ratikkavillitys vielä etenee, joka niemennokkaan ja saarelmaan pääsee kaduille vedettyjä kiskoja pitkin.  Voinko minä silloin ajaa täältä ratakaupungista Helsinkiin ja nousta ratikkaan, joka vie keskelle Mansen sykettä. Vai miten tämän härdellin on tarkoitus toimia? 

Saisivat nyt kiskonsa ja katunsa kuntoon! 

Roineen teatterisuvun sukupuu.