tiistai 4. joulukuuta 2018

Älä luule, nuori ystäväni


Graffiti Keravan Kauppakaarella!

Kun ennen…  oliko ennen oikeasti paremmin? 

Silloin, kun telkkarista näkyi noin kolme kanavaa, elämän askelmerkkejä oli niin tiuhassa, että toisinaan sekin haave, että katsoisi kaikessa rauhassa YHDEN kokonaisen ohjelman illan aikana, jäikin vain haaveeksi. 

Nyt olisi jo väljempää, mutta tuottaa tuskaa löytää ohjelmakartoilta edes YKSI ohjelma, jota tekisi mieli katsoa. Visailujen ja kisailujen seassa on säälittävän vähän ehtaa ohjelmatavaraa. 


Ohjelmaa eläkeläiselle. 
Silloin, kun me kaikki tiesimme, mikä on oikein ja miten kuuluu – kun tuntui, että elämä oli kaikkien mahdollisten sääntöjen ja tapojen ja ilmiöiden keskellä puristuksissa…

Säännöt ovat lientyneet, tapakulttuuri väljentynyt ja enää ei ole pakko… Olen alkanut toivoa, että olisi taas yhteinen sääntö, jonka mukaan ollaan ihmisiksi. Lakki pois päästä ruokapöydässä, naiset ensin, virttyneimmät pieruverkkarit roskikseen, kiitos, edes nämä. 


Kun olin pieni ja kipeä, äiti osti appelsiinimehua, joka oli pakattu peltitölkkiin. Se oli hapanta ja kitkerää ja se maistui kipeältä, mutta se oli vaihtelua kaiken sen tavallisen ja joka päivä saadun marjamehun jälkeen. Kaupassa oli appelsiineja, omenioita ja banaaneja. Lautanen piti syödä tyhjäksi ja välillä oli tillilihaa. 

Purkkimehu on aikoja sitten julistettu epäterveelliseksi, kaupassa on kaiken maailman hedelmät ja vihannekset, kukaan ei enää keitä marjamehua eikä laita tillilihaa. Lautasta ei kannattaisi enää mättää ihan niin täyteen. Mutta kukaan ei enää komenna syömään tai olemaan syömättä. Itse pitää kaikki. 

Graffiti tämäkin.

Ennen oli kirjasyksy. Yksi tai kaksi opusta, joista kaikki puhuivat. Muistan, miten Ellitäti ja vanhemmat puhuivat Kremlin kelloista ja myöhemmin Tuntemattomasta ja Ihmisistä telineillä. Tulivat kylään, voimapaperiin kääritty kirja käsilaukussa, lainasivat kirjoja ja puhuivat niistä. 

Vieläkin on kirjasyksy. Monen, monen kirjan syksy eikä yhtä yhteistä puheenaihetta enää ole. Kirjoja saa kirjastosta, kaupasta, divarista, ota tästä -hyllystä, marketista, netistä, kylkiäisenä. Kaikkea on, mutta mikään ei nouse esiin niin kuin ennen. 

Elämä riepoo ihmistä, eläkkeellä se vasta innostuukin riepomaan. Ei ennen ollut paremmin eikä huonommin. Ennen oli ennen. 

Mutta niinkin se voi olla, että ensimmäisen muistaa aina paremmin kuin seuraavat. Ensimmäisen appelsiinimehun, ensimmäisen salaa luetun lapsilta kielletyn kirjan, ensimmäiset rintaliivit ja saumasukat, telkkarin virityskuvan.

Mitä sinä muistat, nuori ystäväni? 
Siis sitten, kun. 

Vartoos, kun tulet tähän ikään! 

Sirkushevosten taakse on noussut ISOJA taloja. Muistan vielä sen kaupan samalla paikalla. Kuinkahan kauan muistan sen? 



Ei kommentteja: