Lyijynharmaa taivas, vesi, kivet. Tuuli piiskaa puita,
aallokko huuhtoo kesää rantakivistä, pieni laituri vavahtelee pohjavirran
voimasta.
Kiven pinta on kohdannut elementtien raivon satoja,
tuhansia, miljoonia kertoja. Se on uurteensa ansainnut. Cutta cavat lapidem,
non vi, sed saepe cadendo.
Suurmiehen on ehkä oltava niin kuin kivi. Otettava vastaan
myrskyt ja tyvenet, pidettävä horjumatta omat asemat ja asennot. Jaksettava
vielä silloinkin, kun muut hakeutuvat suojaan. On kannettava uurteensa, ne
ansaitut.
Marskia on viime aikoina tuuletettu ja piiskattu. On
pengottu yksityiselämää ja kyseenalaistettu toimintaa. On tehty tulkintoja,
jotka ovat sitten hiipuneet omaan sensaatiohakuisuuteensa. Mutta lopputulos on, joitakin jopa ärsyttävällä tavalla, plussalla. Marskista puhutaan ja hänen muistonsa
elää. Siis: pääasia, että puhutaan, eisilläniinväliä, mitä puhutaan. Kiven,
suomenlampaan, aihkipuun, myrskytaivaan sävyinen sarka pitää pintansa.
Toinen suurten mittojen suomalainen, Elias Lönnrot on
tunnettu ja tunnustettu nuhteettomuudestaan. Sama tuttu harmaa sävy, varsinkin
vanhuuden päivinä, sama vakaa askellus kohti suuruutta. Välillä toivoisi, että
joku nostaisi esiin Kajaanin ensi vuosien vallattoman tohtorin ja seikkailut
pikkukaupungin sosieteetissa. Saataisiin aikaan vaikkapa pieni skandaali ja
nostettaisiin kipsikuva kaapin päältä tuulettumaan, annettaisiin pohtimisen
aihetta nuoremmillekin. Mitä siitä, jos vähän sirpaleita lentelisikin, kyllä
Elkassa substanssia riittää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti