Kauppareissu, ensin kukkien huoltoa kirkkomaalla, sitten
pistäytyminen Reinon kaupassa, sieltä vielä ostoksille. Jutellaan tuttujen
kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Ihana päivä, eikö vain, jatkuisipa kesä…
Kaupan kassalla tulee vastaan tuttu lapsuuden ajoilta,
kertoo täyttävänsä vuosia, reilusti yli viisikymmentä. Onnitellaan ja puhutaan
autoista.
Reinon kanssa ollaan ainakin toisen polven kavereita. Isät
suorittivat asevelvollisuutensa yhdessä, tapasivat siipirikkoina
sotasairaalassa, toipuivat tavallaan ja tahollaan, yhteys ja veljeys ei koskaan
katkennut.
Joku keskustelupalsta uteli hiljattain, montako ystävää
ihmisellä on. En osaisi vastata, en haluaisi yrittääkään, tekisin varmasti
väärin, loukkaisin. Ystäviä on monta tai vain muutama, tilanteesta ja aiheesta riippuen.
Kaverista voi tulla ystävä, joskus ystävyys hiipuu tuttavuuteen, joskus
leimahtaa kunnolla. Vähiten on aina niitä, jotka päästää ehdoitta iholleen.
Vihamiehensä jokainen varmaan osaa luetella tarkemmin.
Kun ehtii iälle, joutuu luopumaan. Se, jonka kanssa olisi
halunnut keskustella ja tehdä työtä, lähtee tuonilmaisiin synkeän sairauden
lannistamana. Eräänä päivänä ei enää ole sitä ihmistä, jonka kanssa meilailtiin
iltakaudet kommentteja ja kompia. Kaikki viestitkään eivät ole tallella, päiväperhoja
niistä monet olivatkin, mutta kuitenkin.
Ikävä ja suru ovat myös itsekkäitä tunteita. Olisit voinut
jäädä, olisin ehtinyt sanoa senkin, että olet tärkeä osa elämääni. Olisit
voinut olla, minulle ainakin! Oma itsekkyys on vaikeampi kohdata ja tunnistaa
kuin itsekkyys toisessa.
Aurinkoisena päivänä yhteisö on lämmin, välittävä ja
iloinen. Olen osa siitä. Onnekseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti