Kun on pitkään miettinyt, pohtinut, hiertänyt esiin
mielikuvia, sielu ei ota asettuakseen. Levottoman yön yli vyöryvät muistot, mieliharmit,
ongelmat ja ratkaisemattomat, kaikki sekoittuvat toisiinsa ja alkavat elää. Unissa
mielleyhtymien ketjut kuljettavat mukanaan, kun alitajunta tekee työtään.
Aamutakkua riittää, ennen kuin herää kokonaan, pääsee uuden
päivän rytmiin.
Oliko se se työ vai sittenkin täysikuu?
Raskaiden taakkojen päivän lopulla uupumus alkaa hartioista,
etenee selkään ja polviin, uuvuttaa levolle. Fyysinen väsymys kouraisee ja
kesyttää, upottaa uneen, jossa ei unennäköä ole.
Kuu voi möllöttää ihan niin kuin huvittaa, ei häiritse.
Aurinko tavoittaa veden pinnalla väreilevän usvan, valo
elää. Toisena aamuna vain lähin vastaranta on näkyvissä, muu on sulautunut
sumuun. Kun astuu veteen, raikkaus tarttuu ihoon. Päivä alkaa.
Tavallisina kaupunkiaamuina tulee mieleen Siegfried Lenz:
ich habe es mit der traurigen Dusche versucht. Todentotta, suihkukin voi olla
suruista tehty. Tai ainakin arkisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti