Kevään lopulla havahduin siihen, että lumi hupenee vauhdilla ja latu alkaa muuttua rapaiseksi poluksi.
Koko talvi oli hiihdetty herrojen kanssa samaa latua edes ja takaisin. Kun taapersin yhden vajaan kuuden kilometrin pätkän, herrat olivat tehneet saman matkan ainakin puolitoista kertaa. Kun palasin pysäköintipaikalle, herrat jatkoivat hiihtämistä. En tiedä, miten paljon ladun pitää sulaa, ennen kuin nämä sitkeät sissit vievät sivakkansa kesäsäilöön.
Syksyllä oli vähän aikaa kunnon lumikelit, latu oli ajettu koneella ja siellä oli melkein ruuhkaa. Innokkaiden hiihtäjien lomassa vilahteli tuttuja pipoja ja hiukan kauhtuneita pusakoita.
Vuoden vaihteen jälkeen hiihtokelit katosivat eikä aina edes ehditty suksimaan.
Tamminkuun kahdentenatoista satoi räntää ja rännän sekaista vettä ja vettä ja räntää. Ladulla ei ollut ruuhkaa. Parkkipaikalla muutama auto peittyi ohueen räntäkerrokseen.
Mutta tutut latuveikot uhmasivat sään oikkuja ja hiihtivät tuttuun tapaansa, vanhat pipot olivat taas päässeet tuulettumaan.
Ja mikäs siinä, hiihdellessä, muutaman sadan metrin päässä vähän kaljamainen latuväylä muuttui hyväksi hiihtoväyläksi. Eikä se ehtinyt kadota räntään, sillä latuveikot pitivät väylän auki.
Tästä voi tulla ihan hyvä hiihtotalvi!
Latuveikot varttuneet
sauvoihin on tarttuneet
väylän puhtaan suksineet.
Anorakit virttyneet
tuuleen tuiskuun tottuneet
pipot paljon kokeneet,
sukset hyvin luistaneet.
Vauhdikkaasti veikkoset
mäet nousee melkoiset,
joskus pitää puhaltaa,
kun pulssi oikein kohoaa.
Ennustavat pakkasta,
uumoilevat sadetta
kirkkaan päivän paistetta
ja suojasäätä sohjoista.
Kevät tulee, oikukas,
suksiväki innokas
hiihtää, kunnes latua
ei enää saata huomata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti