Arvoisat juhlavieraat,
sammattilaiset ja Sammattiin sitoutuneet
Tahtotila, yhteisön oma tila, tunnetila…
Sammatin Kirkon Kirja hahmottelee historiaa ja tavoittaa nykyhetkeä
Sammatin kirkko täyttää tänä suvena 260 vuotta. Mutta 260
vuotta on pitkä aika, enemmän kuin neljännesvuosituhat. Se ei ihan heti yksiin
kansiin suostunut.
Ensimmäiset ajatukset Sammatin Kirkon Kirjan kokoamisesta tulivat
mieleen kirkon ristikonkilla seisoessa, tiekirkon kävijöiden kanssa kirkosta ja
sen vaiheista puhuessa. Haluttiin kuulla ja lukea lisää. Kirkosta on monta
tarinaa ja niistä sai alkunsa moni antoisa keskustelu.
Kirkon kehitys ei ole pelkästään rakennuksen historiaa.
Sammatin kirkon aika on aikaa, jolloin suomen kieli kehittyi sivistyskieleksi,
sammattilainen yhteisö kehittyi ja vahvistui, elinkeinorakenne monipuolistui.
Saatiin puhelin ja sähkö.
Sammatin kirkon kertomus on kertomus tahtotilasta
Sammattilaisten toive omasta jumalanpalvelushuoneesta on
elänyt pitkään. Ensin piti lähteä kirkkoon Lohjalle. Lähdettiin ainakin
silloin, kun tiedettiin, että päästäisiin sekä jumalanpalvelukseen että
markkinoille. Sitten saatiin oma, niin sanottu kylmä kirkko, jonka yhteydessä
ei ollut hautausmaata. Missä se on ollut ja millainen se on ollut, onko se
ollut, siitä on vain arvauksia ja oletuksia.
Historioitsija Tuomo Tukkinen on miltei pahoillaan siitä,
että sammattilaiset ovat olleet sopuisia. Mitään rettelöitä ei ole tallentunut
aikakirjoihin – jos olisi, pöytäkirjoihin olisi merkitty varmaan myös tappelun tapahtumapaikka, ja siitä olisi voitu päätellä,
missä ensimmäinen kirkko on seisonut.
Toisesta kirkosta tiedetään jo enemmän.
Historian työtapoihin kuuluu etsiä vuosilukuja ja numeraalisia
kiinnekohtia. Niiden avulla suunnistetaan aikakausien läpi. Mutta vaikka ensimmäiset
vuosiluvut ovatkin vain viitteellisiä, on tärkeää oivaltaa, kuinka tärkeä
tavoite oman kirkon saaminen on sammattilaisille ollut.
Sammatin kirkko on yhteinen tila
Kun tämä kirkko vuonna 1755 valmistui, kirkkosali on
varmasti tuntunut todelliselta temppeliltä, edellisessä kirkossa kun oli tilaa pienehkön
hirsimökin tai kaupunkikaksion verran tilaa. Kirkon seinät olivat uutta hirttä,
saarnastuoli kierrätetty edellisestä kirkosta, samoin osa ikkunalaseista.
Sammattilaiset, niin kuin muutkin suomalaiset,
velvoitettiin käymään säännöllisesti kirkonmenoissa. Jokaisella oli määrätty
paikkansa ja niin oli helppo tarkistaa, kuka oli kuuliaisesti taivaltanut
sanankuuloon. 16 killinkiä sakkoa, jos istut väärällä paikalla!
Istumajärjestystä ei koskaan ole kumottu.
Seurakunta vastasi monista sellaisista asioista, joista
nykyään yhteiskunta pitää huolen. Koulutus lienee näistä tärkein. Kirkko kantoi
huolta lukutaidosta – aikana, jolloin mahdollisuuksia lukutaidon käyttämiseen
oli hyvin vähän. Tärkein tavoite taisi olla virrenveisuu, mutta virsikirja oli kallis
opus, tuskin sitäkään aluksi ihan kaikilla oli.
Kirjoitustaito oli harvinaisempi, mutta jokainen
isäntä osasi kyllä veistää puumerkkinsä hirrenpäähän. Se oli arkitaito, muiden
nimikirjoitusten kanssa saattoi olla ongelmia. Jos sammattilaiset eivät olleet
parhaita lukijoita, syynä saattoi olla se, että elämä edellytti erilaisia
taitoja kuin jumaluusoppinut kirkkoherra. Sammattilaisilla on aina ollut
osaamista, jolle on ollut tarvetta.
Kirkossa käyminen oli muutakin kuin vain
jumalanpalvelukseen osallistumista . Kirkossa oli musiikkia, valoa, opettavaisia
puheita, sillä papin tehtävä oli päästää ihmiset pirun juonista. Kirkon
kuulutukset olivat viikon tärkein uutislähetys.
Oma kirkko ja siihen liittyvä säännöllisyys loi
yhteisön, joka oli valmis puolustamaan oikeuksiaan, kun siihen oli tarve.
Tämä on Elias
Lönnrotin kotikirkko
Elias Lönnrot (1802-1884) palasi eläkevuosinaan lapsuusmaisemiinsa.
Hän muutti Nikun taloon samaan aikaan, kun kappeliseurakunnan tulevaisuus oli
uhattuna. Professori ja kanslianeuvos johti sammattilaisten taistelua
kappelioikeuksien puolesta.
Ensimmäiset Sammatin vuodet olivat perheen onnellisimpia.
Lönnrot oli mesenaatti, joka uhrasi varojaan ja energiaansa kirkon
hyväksi. Lahjoista sammattilaisille läheisin lienee Thekla-tyttären muistoksi
lahjoitettu alttaritaulu.
Elias Lönnrot oli – toisin kuin useimmat aikalaisensa –
matkustanut Suomen maassa. Lönnrot oli vaeltaja, joka tapasi kansanihmisiä, krouvareita,
virkamiehiä ja pappeja. Hän kävi aina myös jumalanpalveluksessa. Vuonna 1828
Heinolan kirkossa käytyään hän oivalsi, että käynti saarnastuoliin tulisi Sammatissakin
järjestää sakariston kautta. Ideaan hän palasi 1879, kun hän yhdessä sammattilaisten
toteutti kirkon korjauksen.
Sammatin vuosinaan Elias Lönnrot oli virsikirjakomitean
jäsen ja hänen ansiostaan suomalaisilla on käytössään suomalainen virsikirja.
Lönnrotin virret ovat hengellisiä dokumentteja, ne kertovat suomen
kehittymisestä ja samalla ne ovat hienoa runoutta.
Lönnrotin kirjallinen tuotanto hakee vertaistaan
monipuolisuudessaan ja laaja-alaisuudessaan. Lönnrot kirjoitti ja julkaisi
paljon ja kaikilla Lönnrotin teksteillä on ollut joku tavoite, tarkoitus.
Turhaa sanahelinää ei hänen tuotannossaan
ole.
Joskus tuntuu, että tutkijat ovat virsikirjaan asti päästessään
jo niin uupuneita, että virsien analyysi jää melko vähälle. Olisi
mielenkiintoista pohtia paitsi virsien hengellistä ja runousopillista sisältöä,
myös sitä, millaista yhteiskuntaa ja maailmankuvaa ne heijastavat.
Tuomarien virsi, kuuromykkäin virsi, palvelusväen virsi, parantumattomasti
sairaan naisen hyvästijättövirsi, lasten virsi, jossa korostetaan kuuliaisuutta.
Kaikki Lönnrotin ehdotukset eivät päässeet virsikirjaan, mutta se ei vähennä
niiden kiinnostavuutta.
Vuoden 1886 virsikirja – joka siis on Lönnrotin virsikirja –
on suomalainen, suomalaisia varten koottu ja muokattu. Jos Kalevalan – jonka
Lönnrot kirjoitti 32-vuotiaana - ensi painokseksi riitti 500 kappaletta, virsikirjasta
tuli kirjapainotaidon kehittyessä ja varallisuuden lisääntyessä joka kodin
kirja.
Elias Lönnrot on virsillään tavoittanut ja tavoittaa yhä
moninkertaisesti enemmän suomalaisia kuin millään muulla työllään. Tässä
kirkossa Elias Lönnrotin virret elävät, sillä tämä kirkko on suomalaisten
virsien henkinen ja hengellinen koti. Täällä hän kohtasi ne ihmiset, joille hän
virtensä kirjoitti.
Kirkolla on tila sydämissä
260 vuotta on tuonut muutoksia. 30 verotalon voimin
pystytettyä kirkkoa on kohennettu monta kertaa, vaikka perusrakenne onkin
osoittautunut kestäväksi. Lönnrotin tuella tehty vuoden 1879 korjaus, sillä silloin
kirkkosali sai lähes nykyisen ulkoasunsa. Parannuksia ja uudistuksia on ollut
säännöllisesti senkin jälkeen, kirkkoa on pidetty ajan tasalla, korjausvelkaa
ei ole kertynyt.
Kirkkomaalla näkyy perheiden ja sukujen historia, aito
juurevuus. Monien sammattilaisten sukujen historia on alkanut jo ennen
edellisen kirkon aikaa. Dokumentteja, kiveen hakattuja, voi lukea kirkkomaan
paasista.
Sammattilaiset tekevät edelleenkin tekoja oman kirkkonsa
hyväksi. Täällä näkyy sammattilainen kädentaito, monilta vuosisadoilta.
Korjaustöissä ovat ahertaneet pitäjän osaavimmat ammattimiehet.
Kirkkoa on aina arvostettu ja sillä on paikkansa
sammattilaisessa sielussa.
Tämä työ on ollut hyvän mielen tila
Sammatin Kirkon Kirja lähti painoon Vapun jälkeisenä
maanantaina.
Suuntaan ja toiseen lepattava paperikasa muuttui painossa
vedokseksi ja samalla alkoi toivo elää siitä, että ehkä se sittenkin
kirjaksikin muuttuu. Heikki Marjanen oli mukana alusta loppuun, neuvonantajana,
asiantuntijana, tukena, kiitos siitä.
Se, mikä juuri tässä työssä on ollut ainutlaatuista, on kannustava
asenne. Sammattilaiset ovat pidättyväisiä, eivätkä mielellään puhu
henkilökohtaisista asioistaan, mutta apua ja tukea on riittänyt.
Unto Voutilainen on avannut pappilan oven ja huolehtinut
siitä, että viileässä kansliassa näkee ja tarkenee. Heikki Orama neuvoi
eteenpäin musiikin polulla. Henna Tuomola piirsi valokuvien ja
luonnospiirustusten avulla kirkon pohjapiirroksen. Helena Juvankoski, Sammatin
samaani oli mukana kannustamassa, rohkaisemassa ja tukemassa siinä vaiheessa
kun tuntui, että mustatakkiset historian veijarit jyrää yksinkertaisen isoäidin.
Isoon työhön tarttuminen on aina riski, uhkayrityskin. Mutta
juuri nyt, julkistamistilaisuuden mielentilassa tuntuu siltä, että riski
kannatti ottaa. Kaikkea ei ole kerrottu, seuraaville kirjoittajille jää ideoita
ja ajatuksia. Paljon suurempi riski olisi, jos Sammatin kirkon ja seurakunnan
ainutlaatuista kulttuurihistoriallista arvoa ei tunnettaisi tai tunnustettaisi
tai jos tämän kirkon piirissä tehtävä työ ei jatkuisi. Tämä kirkko ja
seurakunta tarvitsee lujaa jatkuvuutta. Valot
eivät saa sammua.
Uusi Suomalainen Wirsikirja. Armossa asetetun Komitean Toinen ehdotus.
Turku 1871
534 Opistoa avattaissa
Meit’ auta, Isä armias,
Sä Luoja, elon lähde,
Noudattamaan sun tahtoas
Hyvyytes suuren tähden
Kristillisissä avuissa,
Kans tiedoissa ja tavoissa,
Rauhassa, rakkaudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti