Yön ja yön välillä yhä lyhyempi päivä. Sumua ilmassa ja silmissä,
sumua ajatuksissa.
Kolme viikkoa ensimmäiseen adventtiin ja seitsemän jouluun. Aamu
aamulta nämäkin päivät vajenevat.
Onko marraskuu ristiriitainen, kun se patistaa aloittamaan
joulun valmistelut, mutta samalla kutsuu kaamoksen hämärään? Eikö juuri se,
että laskeudutaan hämärään, kuunnellaan hiljaisuutta ja tavoitetaan tulen
lämpöä, ole valmistautumista, voimien keräämistä?
Marraskuun harmaa ei ole väri, se on mielentila. Marraskuun
harmaa on pehmeä peite koko maan yllä, maan mustanpuhuva grafiitti auran
jäljissä, polkujen tummat uomat, kivien mykkä puhe, mustaksi maatuvat haapapuun
lehdet, viimein hiljaiset. Harmaa valtaa alaa, sysää syrjään syksyn nöyrtyvät
lehdet. Harmaa on miljoona sävyä, mutta ellei pysähdy katsomaan, niitä ei voi
erottaa toisistaan. Harmaa on lepo ja hiljaisuus sielussa, hetki.
Marraskuun harmaa on jääriitteen hopeinen kimallus
pakkasaamun valossa, hopeinen kide, joka leikkaa ilmaa. Marraskuun harmaa
vaihtuu jonakin aamuna valkoiseen, valkeus palaa, pakenee, haihtuu, sitten
valkoinen on muuttunut pysyväksi, marraskuusta on tullut talvi, puhdas
valkoinen pesee maiseman.
Marraskuun harmaa on meissä, sielun rytminä, sointuna. Sen täytyy
tulla vuorollaan, sillä muuten ei kuvio olisi täydellinen. Tämän lempeän melankolian me
tarvitsemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti