Hermoilua ajan hermolla

Viihteen kiima ei ole minun lajini. Julkinen kiima ei ole viihdettä.  

Se saa aikaan vaivautuneen, vanhan, epäkorrektiuteen asti konservatiivisen olon. Kestän huonosti myötähäpeää ja vaihdan kanavaa. Kuinka kauan löydän sen toisen kanavan? Jos yrittäisin olla ajankohtainen, hermolla, olisin vaarassa menettää hermoni.

Houkutusten saarella, unelmahotellissa, ison veljen valvonnassa, kuumakallejen  matkassa ja monessa muussa paikassa kisataan …. Niin, tehän tiedätte. Ja joku on ehkä katsonut tarkemmin.

Nolaaminen, pilkkaaminen, kaikki ne houkutukset, joihin lankeaminen on väärin, kiusaaminen ja kiusaukset – kaikkea en tiedä, enkä kaikkia tietämiäni henkisen ja fyysisen julmuuden lajeja edes julkea luetella.

Tarjonta on karskia ja kovaa. En haikaile Tarvan ja laatikkoleikin perään, mutta Spedevision kyllä. Teryleeniä ja mustavalkoisia ruutuja?

Onko vain viihde todella ’vain viihdettä’? Jos ihmistä ilta illan jälkeen alistetaan, nolataan ja pilkataan, kuinka moni alkaa uskoa, että juuri näin pitää toiselle puhua ja pitää puolensa?

Se, että koulukiusaaminen on aina vaan isompi ongelma, juontaa jostakin. Esimerkiksi siitä, miten lapsi kuulee ihmisten kesken puhuttavan. Ja jos se puhe on julkisessa sanassa, sehän on oikein ja hyväksyttyä, eikö olekin? 

On helppo juttu avata töllö ja siirtää tenavat videohoitoon. On kova juttu katsoa lapsilta kiellettyjä, kysykää kahdeksanvuotiailta, ellette usko.

Meillä kotona oli telkkari jo siihen aikaan, kun ohjelmat alkoivat kuudelta ja maanantaisin ei ollut lähetystä. Miksi, se on toinen tarina.

17-tuumainen musta-valkoinen Fenno palveli kauan. Ohjelmat olivat surkeita – vai olivatko sittenkään – vähän niitä ainakin oli. Mantovanin jouset soittivat ja hetekan reunalle kertyneet naapurintädit huokailivat komeiden soittajien valkoisia smokkeja ja tismalleen samaan tahtiin nousevia ja laskevia jousia. Oli uutisia ja uutistenlukijoita, Salmensuu, joka otti piipun suupielestä ja käytti sitä karttakeppinä säätä ennustaessaan, oli Kylli-täti.

Teija Sopanen ja Tuula Ignatius olivat kuuluttajia ja julkkiksia – kuka muistaa nykyisten kuuluttajien nimet? Välillä pidettiin ’lataamme projektoria’ –tauko.

Oli elokuvia, harmaita ja ankeita tarinoita Venäjän filmiteollisuuden suuresta ja mahtavasta koneistosta. En muista filmin nimeä, mutta suuren kirurgin saavutuksista siinä kerrottiin. Yrmeän näköinen iso mies leikkasi potilasta niin, että veri roiskui pitkin tohtorin kasvoja. Näin niistä veripisaroista monta painajaista eikä se elokuva todellakaan saanut minua innostumaan lääketieteestä. Mikään muukaan ei saanut, eipä silti. 

Sittemmin saatiin vuodesohva ja heteka jäi jonnekin varavuoteeksi, mokoma pula-ajan kakaroiden trampoliini. Uusi telkkari oli paljon neliskulmaisempi, mutta oliko se jo värillinen? En muista.  

Ne ohjelmat, jotka saivat lapsen pelkäämään, eivät aina olleet niitä, joista aikuiset olisivat kauhua aistineet – muuten tuskin olisin saanut katsoakaan.

Mietin, onko näissä nykyisissä ohjelmissa samanlaisia, lapselle pelottavia kohtia? Onko kiusaaminen ja pilkkaaminen pelkästään hauskaa, vai kertautuuko se viattomien  unissa? Oppiiko lapsi tai aikuinen, että ilkeys on fiksua, hyväksyttyä ja sallittua? Että intiimit hetket voivatkin olla julkisia ja kahden ihmisen välinen onni kaikkien silmissä?

Pelkään niitä piilokuvia, jotka piirtyvät sieluun ja tuhoavat inhimillisyyttä.

Pelkään lapsenmielen puolesta.

Mutta minähän olenkin jo iällä.

Kuvissa lumitykitystä ja lumitykkejä talvella 2012. Kuvat Timo Laurila