Kirmusella, Kalevalanpäivän muistoissa

Suojasää, sumuinen taivas. Ilma on kääntymässä lämpöisen puolelle, mutta latu toimii, vaikka paikoin vettä tirskahteleekin. Edellisten päivien lumisade on silottanut järven pohjoislaidan jäätikköisiä kohtia. Aloitan Kalevalanpäivän viettämisen Kirmusen ladulta.

Lähtöpaikkana on kirkonkylän uimaranta, mistä reitti jatkuu kohti Luhdannokkaa ja Nokkapellon Nokkaa, rantaviivan kaarteita noudatellen, järven ympäri, vastapäivään. Tuttu väylä, tasainen konelatu alla. Se, että sade huomenissa syö ladun, on vielä tulevaisuutta, vielä pelkkä uhka, sääkartoille hahmoteltu.

Kirmuinen, Kirmunen, Kirmusjärvi on Sammatin suurin sisäjärvi, lapsuuteni Järvi.

Myllykylän rantaan ennätettyäni ihmettelen, miten pieni rannan palanen saattoikin riittää koko kylän lapsilauman hauskuudeksi. Aurinkoisina kesäpäivinä lähdettiin Myllykylän rantaan, uitiin ja oltiin rannalla yhdessä kylän lasten kanssa, kerättiin näkinkenkiä, kuunneltiin järven ääniä, aaltojen liikettä kallioista rantaa vasten.

Lapsuuden uimakaverit ovat aikuisia, isoja ihmisiä, useimmat elämänsä ruuhkissa, omilla teillään, Niemisen poikien autoja sentään näkee välillä kylällä. Niitä pitkiä tummakutrisia poikia oli monta enkä minä oppinut koskaan tietämään, kuka oli kuka, mutta Niemisen pojiksi ne helposti tunnisti – ja tunnistaa yhä.

Kirmusen rantaan on rakennettu mökkejä, enemmän kuin tekee mieli laskea. Tämä on haluttua seutua, lyhyen matkan päässä pääkaupungista, palveluja sopivasti lähellä. Rannan lähellä riittää pieniä tupia, komeita pytinkejä, tasakattoja, harjakattoja, piskuisia piharakennuksia. Vakituisia asumuksia ja lomapaikkoja. 

Lehdettömien puiden aikaan ladulta näkee rannalle asti ja samalla voi muistella aikaa, jolloin oli sallittua rakentaa melkein vesirajaan, osittain jopa veden päälle. Mökkinaapurit tuntevat toisensa ja on hyvä tunteakin, yhdessä pidetään huolta kesäpesistä ja valvotaan rauhaa. Vanhimmat mökeistä tuskin ovat talviasuttavia, ne ovat kesämökkejä eikä täyden palvelun vapaa-ajan asuntoja.

Kalevalanpäivän himmeän taivaan alla mietin, miten Kirmusjärvi liittyy Lönnrotiin – yksi professorin perheen kesäasunnoista, Mikkola tai Mikola lienee lähinnä paitsi Kirmusta, myös Silmeen lampea. Suurmiehellä on ollut suhde näihin järviin, tuskin on sattumaa, että hän halusi eläkepäivinään olla lapsuutensa maisemassa. Kuinka kaukana Haarjärvi tai Paikkari on ollut Kirmusesta, ennen liikennevälineiden aikaa? Oli totuttu kulkemaan ja askeltamaan – tuskin matkat niin pitkiltä tuntuivat.

Kirmunen on Eeva Joenpellon kotijärvi. Lapsuudenkoti, kauppa on kylätien varrella, kirjailijan piilopaikka ja työhuone rannan rauhassa. Eeva Joenpelto säilytti sammattilaisuutensa, palasi lapsuuden maisemiin ja kirjoitti täällä komeimmat teoksensa. Lukijana voi vain hämmästellä sitä, miten taitavasti hän osasi tunnistaa ihmistensä piirteet ja kuvata kohtalot.  

Ne, jotka tulivat Sammattiin Lönnrotin maineen innostamina, rakensivat tupansa järvien rantaan. Tuulentuvan huvilassa, korkealla mäellä  Reino Silvanto kirjoitti Sammatin historiaa. Lehtiniemen puiden katveessa on taiteen ja tieteen tyyssija: Martti Haavio muuttui P. Mustapääksi kaislaisia rantoja samotessaan. Haavion perheen kesäiseen elämään Sammatissa voi tutustua Katarina Eskolan ja Satu Koskimiehen tekstien kautta. 50-luvun tyttöjen kirje- ja  päiväkirjasikermät ovat täynnä aurinkoista ajankuvaa.

Kirmusjärvi on sen liepeillä eläneille todellinen Tarinain lähde, niin kuin Aale Tynni on järven sielun tiivistänyt. Aale Tynnin säkeissä soi järven kauneus ja valo, mutta myös suru ja syksyinen, rantapuita riepottava tuuli.

Sammattilaiset ja Sammattiin sitoutuneet kirjoittajat ovat kirjoittaneet Sammatista, ellei nimeltä, niin tunnistettavasti, tekstien takaa kuultavat tutut maisemat, kumpuilevan maaston rytmi ja peltoaukeiden levollinen hengitys. Kirmusen rannalla on monta muistamisen paikkaa. Montako järveä meillä suomalaisilla on, joiden rantoihin tutustuminen on samalla matka kansakunnan kulttuurihistoriaan – itse tunnen parhaiten Kirmusjärven.

Kun Kalevalanpäivä kääntyy iltaan, olen mukana sammattilaisten perinteisessä juhlassa. Ja kesken kaiken soitannon huomaan miettiväni, olisiko juhlakansaa pitänyt sittenkin  kannustaa suksille, työntämään sauvoillaan vauhtia ja kiertämään yhdessä kaikki järven mutkat ja sopukat. Opastetun hiihtoretken aikana olisi voitu kuulla reittiselostus ladun varrelle asettuvista kulttuurikohteista, raikas tuuli tuntunut kasvoilla ja katsoja olisi ollut jokaisella aistillaan mukana elämyksessä.

Suomi täyttää sata vuotta ja parhaat juhlaperinteet vieläkin enemmän. Jos juhla on perinne, tarkoittaako se, että se pitää viettää aina samalla tavalla, vanhan kaavan mukaan?

Muistoista jää päällimmäiseksi raikas tuuli…