Suksi luisti tänään aivan
fantastisen hyvin.
Ainoa pieni ongelma oli, että suksi
ei ollut kiinni siteessä eikä monossa, ihanan vapaana ja irtonaisena se liukui
kohti ojaa ja melkein nauroi mennessään.
Otin toisenkin suksen irti,
metsästin tai kalastin sauvojen avulla irtosuksen koppuraksi jäätyneen ladunvarren
notkelmasta. Sitten huomasin, että toinenkin hiihtoväline oli karkuteillä. Sama
hooponnäköinen operaatio uudelleen ja vihdoin minulla oli sujuvat sukset
jalassa.
En uskaltanut katsoa, katsoiko kukaan.
Lähdin liukumaan ja hetken kaikki sujui. Sitten suksi
töksähti roskiin latu-uran pohjalla, sitten taas. Hiekkaa, neulasia, männynkaarnaa,
oksanpätkiä. Luonnontuotteita. Latu oli jäinen, kuin lasia, liukas ja
latu-urien välissä oleva luistelualue oli saanut pinnalleen jäisen kamanan.
Luistelin, liu’uttelin, töpsöttelin ja olin hiihtävinäni pari kilometriä kunnes
kaappasin hiihtimet kainaloon ja kävelin takaisin autolle.
Talven tavoitteeseen en ehkä pääse. Muutama kilometri voi
jäädä vaille. Lupaan yrittää – jos latua vielä löytyy. Jos tämä talvi oli
tässä, hyvä niin. Syksyyn mennessä sekä ketutus että laskuri on nollattu.
Hiihtovauhtini on ajoittain kävelyvauhtia, Kristalle tai
Iivolle en pärjää. Enkä kai kovin hyvin Pekalle tai Antillekaan. Kuvaajille, jotka
liikkuvat luonnossa ja ikuistavat valoja ja varjoja. Jospa joskus onnistuisi
saamaan yhtä hyvän otoksen. Enkä edes tiedä, miten miehet lumella liikkuvat… Kuvaan, kuvaan, ehkä seuraava tai sitä
seuraava otos. Ammattilaisvälineet eivät anorakin taskuun mahtuisi, ajatus, jolla lohdutan
itseäni.
Talven kaari alkaa joulun alla kaamoksen keskeltä.
Alkukauden lumitilanne on arvoitus, joka tänä vuonna ratkesi onnellisesti.
Latuja oli pohjoisen puolella reilusti ja hyvin huollettuina jo ennen
joulukuuta.
Kun vuosi vaihtuu, aurinko alkaa vallata takaisin sitä,
minkä kaamos vei. Päivät pitenevät, minuutteja kerrallaan, sitten
vauhdikkaammin. Kolme tuntia valoisaa
aikaa on paljon vähemmän kuin neljä. Aurinko ei lämmitä eikä sulata huurretta,
kulkija kuuntelee hiljaisuutta ja valkoisuutta.
Helmikuussa alkaa lumi riittää etelässäkin ja kotijärven
jääkuori on vihdoin luja. Saa liukua, laskea, lykkiä ja lonksutella menemään. Tuuli
karistaa huurteet ja lumet puista, aurinko heittää hangelle varjot kuin
raikkaan räsymaton ja timantit alkavat hohtaa.
Latujen väki palaa reiteilleen. Lumen pinta on täynnä
jälkiä, sirompia kuin ne, joita me jätämme. Kokeneet tunturisudet kaiken
kokeneissa pusakoissaan, nuoret ja rohkeat, rupatteluun suostuvat isännät ja
emännät.
Kevään mittaan luisto paranee, kunnes riistäytyy lapasesta
kokonaan. Lopulta suksi töksähtää ensimmäiseen roskaan ladulla. Kevään merkki
sekin, mutta kun ei vielä malttaisi.
Harmaata, valkoista, sinistä – hopeaa on talven maa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti