Aloitin Mumminmökissä siivouksen. Aloitan yleensä kirjahyllystä, koska hyvin järjestetty kirjahylly luo kaikkein helpoimmin illuusion siitä, että päässäkin on joku tolkku. Yhden hyllymetrin verran on valmista.
Minulla on ollut tallessa jok’ikinen joskus hankittu Parnasso. Ei ole enää.
Ensimmäiset lehdet ostin vuonna 1967. Sitten tilasin vuosikerran, kirjakaupan jouluapulaisena tienaamillani markoilla. Seuraavat vuosikerrat olivat opiskeluajoilta, valikoima oli hiukan ontuva. Kaikkina vuosina ei ollut rahaa lehtien tilaamiseen ja siksi Parnasso oli käytävä lukemassa kirjastossa. Lehtien takakansista saattoi palauttaa mieleen muutot ja asunnonvaihdot, sukunimikin muuttui matkan varrella, osoitetarrat olivat tallella. Aikanaan keksittiin kestotilaus, eikä tilaus enää katkennutkaan vuodenvaihteeseen, lehtiä tuli ja tuli ja tuli.
Tuli työtä ja uusia ansaintatapoja, elämää, perhettä ja Parnasson lukeminen harveni ja vähitellen jäi. Survoin kotiin tulleet Parnassot kiltisti hyllyyn, mutta lopulta päätin lopettaa lukemattomien lehtien tilaamisen.
Nyt on jäljellä vain nostalgiavarasto kaikkein vanhimpia numeroita, niitä, joiden avaamiseen liittyvät väristykset muistan edelleenkin. Uudemmat numerot solahtivat kirkonkylän jäteastiaan.
Kuinka se saattoikaan olla niin ihana? Niin odotettu?
Kuvaton, tiiviisti täyteen pakattuja sivuja täynnä oleva lehti, harvoin joku mainos (ei kai ne koskaan siihen pilvin pimein ilmoittajia ole saaneet), lähes ankea tai korkeintaan hillitty ulkoasu. Miksi juuri se sai sydämen pomppimaan ja ajankulun unohtumaan? Pääsin sisälle johonkin kiehtovaan, uuteen maailmaan, kirjallisuuteen ja kirjailijoiden työhuoneisiin. Löysin uusia polkuja lukemisen maailmaan.
Parnasso on muuttunut, vai olenko minä muuttunut enemmän?
Viisikymmentä vuotta (ja vähän yli) tekee tehtävänsä.
Uusimpien numeroiden kansissa on kirjailijoiden kuvia. Minä en niiden entisten naamoja edes kaikkia tullut tuntemaan, sanat ja niistä syntyvät mielikuvat merkitsivät enemmän. Joskus kun näki jonkun kirjailijan elävänä, melkein hämmästyi: tuollainenko se onkin? Noin harmaa, noin arkinen, ei yhtään jättiläinen, niin kuin olisi luullut. Tavallisen kokoinen.
Kaikki ei ole muuttunut.
Himmeä paperi on tallella, samoin yksitotinen taitto. Mainoksia on muutama enemmän. Värit ovat ankeahkot, fontteja käytetty säästeliäästi, jokunen nelivärinen kuva. Artikkelit ovat kiinnostavia eivätkä ole, kaikesta en enää jaksa innostua. Luen varmaan vieläkin Parnassoa, mutta luulen, että jonkin aikaa mennään kirjaston varassa. Lehdet eivät ole enää sellaisia, että ne välttämättä haluaisi omistaa tai niihin yhä uudelleen palata.
Kun selviän muista arkistokasoistani, on ehkä käytävä kirjojen kimppuun. Joskus. Kirjat ovat kavereita, mutta kaikki eivät ole samanlaisia sydänystäviä.
Olen kai vanhentunut, tai ainakin vanhentumassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti