 |
| Eläkkeellä, elämässä, poukamassa. |
Eläkkeellä, siis.
Ystävätär soitteli ja kertoi pohtineensa kavereiden kanssa, kuinka eläkkeellä pärjää.
Hänellä on koko seikkailu vielä edessä.
Mielenkiintoinen aihe, josta on kertynyt hiukan kokemustakin. Mutta vain omakohtaisia juttuja, joten lukekaa kriittisesti. Niinhän te aina luette, tiedän.
Rahasta puhuminen toki on heikolla jäällä hölkkäämistä. Voi humahtaa kylmään kylpyyn tai törmätä vaikeuksiin.
Raha on hyvin subjektiivinen asia, jokainen mieltää sen omalla tavallaan. Rahan arvo ja arvostus vaihtelee. Jokaisella on oma kokemuksensa ja käsityksensä siitä, mikä on pieni tai suuri raha.
Eläkkeellä pätee sama periaate kuin muussakin elämässä. Rahaa ei koskaan ole niin paljon, että sitä voisi huolimattomasti käsitellä ja tuhlata. Aina on hyvä olla järkevä ja tarkka, turha nuukuus on asia erikseen.
Eläke on sitä rahaa, joka on tallettunut työvuosien aikana. Omaa rahaa. Eläke on säännöllistä tuloa, freelancerin elämää kokeilleena sitäkin on alkanut arvostaa.
Siirryin eläkkeelle osa-aika eläkkeen kautta. Jo osa-aikaisena huomasin, miten velat alkoivat muuttua saataviksi.
Tarkoitan univelkoja. Se osa ajasta, joka tavallaan ’säästyi’ osa-aikaisessa elämässä ja lisääntyneiden etäpäivien työmatkoista, taisi kulua nukkumiseen. Kun ei enää tarvinnut nousta ennen kuutta ehtiäkseen pissittää koiran ja hoitaa muut pakolliset ennen junalle hölkkäämistä, ehti nukkua kunnolla.
Koirastakin se taisi olla ihan hyvä järjestely. Ehdittiin tehdä rauhallinen lenkki ja keskustella maailman menosta perusteellisesti. Pikkuhaukulla oli aina harkittuja mielipiteitä. Ihminen, joka on nukkunut riittävästi, on koirankin mielestä siedettävämpi ihminen. Sääli, ettei meillä enää ole pikkuhaukkua.
Olen aloittanut kirjoittajan uraani pojalta perinnöksi tulleissa väljissä verkkarihousuissa. Poikani mielestä pöksyt olivat liian lyhyet, minusta ne olivat juuri sopivan pituiset. Kun verryttelykangas muuttui kovaksi ja koppuraiseksi, luovutin housut UFF:n säilytykseen. Kuvittelin luopuneeni samalla myös luomisvoimastani. Eläkkeellä huomasin, että työvuosina oli kertynyt reilu kasa epäkurantteja työvaatteita, joita saattoi käyttää etäpäivinä ja eläkepäivinä. Vaatetus- ja tälläytymiskulut alenivat, jakkupukukeikkoja alkoi olla vähemmän. Hiihtopäiviä ja hikipaitapäiviä tuli vähän enemmän, enkä todellakaan tiedä, olenko tässä voitolla vai tappiolla.
Kun on töissä Helsingissä ja asuu ratakaupungissa, on pakko matkustaa, junalla ja bussilla. Matkalippustrategia oli ajateltava uusiksi, mutta säästöä kertyy, koska matkapäiviä on vähemmän. Koska matkapäiviä on vähemmän, on vähemmän myös pistäytymisiä pienelle kahville keskustan tavarataloon tai heräteostoksille hulluille ja vielä hullummille päiville. Eikä rautatieaseman jäätelökioskille tule poikettua yhtä usein. Ei sinne varta vasten yhden pehmiksen takia junailla. Täytyy toki myöntää, että Kulmakonditoria on helsinkiläisten kahvipaikkoinen veroinen houkutus…
Kun on aikaa, ehtii. Varsin yleistä luuloa, eläkkeellä on hiukan aikaakin, kaikki ei mene nukkumiseen tai syömiseen (vaikka leppoisa aamutuokio sanomalehden ääressä onkin laatuaikaa). Ehtii miettiä. Ehtii tehdä jotain itse. Elvyttää kädentaitoja tai hankkia uusia.
Pitäisi ehtiä järjestellä ja siivota paikkoja ja tehdä ’kirpputorilöytöjä’ omista pölyisistä nurkistaan - mutta sitten huomaa, että onkin kiire.
Maailma on täynnä tekemätöntä työtä ja osa siitä on vapaaehtoistyötä. Eläkkeellä voi harrastaa yksin tai ryhmässä. Tai olla harrastamatta.
Eläkkeellä voi käydä vinguttamassa museokorttia ja saada siitä täyden hyödyn. Samalla voi tehdä sen lohdullisen havainnon, että vaikka oma ajatus ja muutkin liikeradat hidastuvat, maailmassa on vielä paljon vanhempaakin kamaa ja sitäkin joku aina välillä käy ihmettelemässä.
Eläkeläisalennuksia on ja ei ole. Joskus ne ovat hyviä ja joskus nimellisiä. Mutta jos on löytänyt mukavan halpismatkan jonnekin ja päässyt nuuhkimaan ulkomaan ilmaa, voi nähtävyyden tai liikennevälineen kassalla sanoa: Seniorticket, please/bitte/silvuplee/vaarsåguud.
On heti paljon arvokkaampi ja kansainvälisempi olo.
Eläkkeelle siirtyminen on äärimmäisen henkilökohtainen juttu. Kenenkään ei pitäisi sanoa, että kyllä sinun jo pitäisi tai että et kai sinä nyt vielä. Ulkopuolinen ei välttämättä näe koko kuvaa.
Kun sielu on kypsä ja aika on kypsä, pitäisi olla kypsä muutokseen. Uskaltaa hypätä uusiin mahdollisuuksiin.
Jämähtäminen ja jäykistyminen on tappavaa, eläke ei.
Ja kyllä, aikuinen ihminen pärjää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti