Sammattiin sitoutuneena, juuriltani sammattilaisena ja nykyisenä vapaa-ajan asukkaana olen seurannut läheltä, miten Sammatti Lohjan osana pala palalta nujerretaan.
Kaikesta on taisteltava: kulttuurikohteista, terveyspalveluista, tiestön hoidosta, matkailupalvelujen tukijalasta, Sammatin kievarista. Kuntaliitoksen jälkeinen kuherruskausi on kaukaista historiaa, nyt eletään tylyn jyräämisen aikaa.
Lohja on kuntaliitosten myötä saanut ainutlaatuista historiallista ja kulttuurista pääomaa. Lohjaan ei ole liitetty kartan valkoisia läiskiä, vaan perinteitä ja kulttuuria täynnä olevia kuntia, todellisia kruununjalokiviä. Saadun pääoman arvoa ei osata nähdä eikä sen varaan synny mitään uutta ja elinvoimaista.
Sammatti on 1900-luvun alussa ollut Elias Lönnrotin kotipitäjä ja pyhiinvaelluskohde, nykypäättäjät eivät näiden perinteiden arvoa näe. Matkailua ei mielletä mahdollisuudeksi, matkailuteollisuutta ei tueta, vaikka sen avulla saataisiin hyvinvointia ja arvostusta koko Lohjalle.
Tästä kirjoitin. 23.3.2020 teksti julkaistiin Länsi-Uusimaa -lehdessä.
 |
| Elias Lönnrot taisteli Sammatin puolesta. Lönnrotin asenteelle olisi käyttöä. |
Miksi Lohja ei uskalla aikuistua?
Lapsuusvuoteni asuin ja kävin koulua Kauppalassa. Kauppala oli kasvanut ja voimistunut kosken ja tehtaan partaalla.
Kauppala kasvoi pikkukaupungin mittoihin, mutta kaupunki siitä tuli vasta sen jälkeen, kun olin jo muualla.
Me muutimme Kauppalasta maalle ja koulu jatkui Lohjan kauppalassa. Lohja oli vähän pienempi, ikään kuin kitukasvuisempi kuin lapsuusmaisemani, mutta paljon ylpeämpi ja omapäisempi – kauppala, yhtä kaikki.
Lohjasta tuli lopulta kaupunki, sitä asemaa se oli aina halunnut. Lohja haali itselleen naapurissa olevia maalaiskuntia, ahnehti maata, mutta kaupungin sielua sillä ei ole.
Maassa on vain kuntia ja kaupunkeja eikä sillä, miten kunta olemisensa määrittää, ole enää kovin suurta merkitystä. Taajamien liepeille on noussut elementtitaloja, teollisuushalleja, kauppoja ja tukkukauppoja. Samalla muotilla kasattuja harmaita laatikoita, harmaat asfaltoidut parkkipaikat välissä, valkoisella maalatut ruudut perheautoille ja isommille.
Jokainen taajama on saman näköinen kuin naapurinsa tai joku toinen. Kaupat ovat samanlaiset ja samat. Kun astut peltihalliin, tiedät, missä järjestyksessä tuotteet ovat, suunnistat helposti ruuviosastolta puutarhapuolelle. Mutta ellet tietäisi, missä olet, et tietäisi, missä olet.
Lohja elää maaseudusta, joka on sen ympärillä. Maalta tulleet isännät laiduntavat edelleen. Pystyttävät aitojaan ja karsinoitaan niin kuin isät olivat aidanneet laitumia kotipelloilla. Luottavat vanhaan eivätkä hyväksy uutta.
Väki oli tottunut katsomaan kaikkea uutta tuttuihin sarkoihinsa juurtuneen isännän silmin. Liian pätevä tai yritteliäs joutaa pois – mutta voihan sille aina ensin näyttää, kuka on kuka ja kuka ei ainakaan ole mitään.
Sammattilaiset, karjalohjalaiset ja nummilaiset ovat viime vuosina tulleet tietämään, mitä on olla alamainen. Kauppalan rattaissa jauhautuvat murskaksi toimivat yritykset, paikallinen kulttuuri, tulevaisuudenuskoiset hankkeet, yhteinen yrittelijäisyys ja hyvinvointi. Ei täällä ennenkään ole ollut lupa pärjätä. Tieto kauppalan ylemmyydestä on yhtä lujassa kuin iso kivi peltosarkojen välissä.
Lohja on edelleenkin kauppala. Pieni, sisäänlämpiävä, hiukan kyräilevä, sopivasti kateellinen. Riittävän pieni, jotta kukaan voisi olla toiselle tuntematon, riittävän suuri, että jokaiselle riittää tarpeellinen määrä vertaisiaan.
Lohja ei ole aikuistunut tai uskaltanut aikuistua kaupungiksi.
Onko ihminen kauppaloistaan pääsemättömissä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti