Siitäkin on jo aikaa. Työstä, joka toi minut Sallaan, Sallan Pyhätunturin maisemiin. Vanha Sallatunturi oli jouduttu luovuttamaan naapurille, rajan taakse olivat jääneet monet muistot ja kokemukset. Tutustuin mukaviin ihmisiin, tutustuin rakkaan.
Tunturin laella oli kivikkoa. Eikä mitä tahansa somerikkoa, vaan suuria järkäleitä, harmaita jättiläisiä, muinaisten jumalien huolettomaan kasaan viskomia, tuulen ja pakkasten huuhtomia, jotkut haljenneita. Sammalta kivien koloissa, ylinnä vain kiven karhea pinta. Lähes tunturin laelle vei tasainen kävelytie, mutta jos halusi korkeammalle, oli poikettava polulta. Oli nöyrryttävä, rakan edessä. Rakka ei ole mikä tahansa kivikko, se on itsetietoinen ja ylpeä. Lujasti juurillaan. Vain pakkanen pystyi rakan nujertamaan,
Rakan tuolle puolen ei voi keveästi kulkea, sen yli täytyy kiivetä, edetä välillä melkein ryömien, varovasti, hitaasti. Laelta näkyi kauas, loputonta metsää, jossain kaukana ovat olleet vanhan kylän poltetut asumukset ja kylän ylpeys, uljas tunturi, uusien tuttavieni kaipauksen kohde.
Kun näin tulevan mökkirannan ja siellä asuvat kivet, minut oli valloitettu.
Tämä on rakkaa – lempeä versio pohjoisen ankarasta kivikosta – mutta rakkaa.
Paikan nimeksi tuli Rantarakka.
Emmekä aluksi tienneet, mitä kivien keskelle rakennettaisiin. Nyt jo tiedämme.
Kivet ovat harmaita, niitä on kaikenkokoisia, niitä on kaikkialla. Kivien lomassa kasvaa koivuja ja haapoja, mäntyjä ja kuusia. Leppiä, pihlajia ja pajuja riittää. Vaahtera ja tammi eivät suostu juurtumaan tänne, pähkinäpensaan osalta olemme luovuttaneet. Hieno rhododendron ei halua tehdä kukkia, vaikka lehtiä pukkaakin.
Parhaiten täällä viihtyvät kivet. Nurmikkoa ei ole, mutta sankka varvikko on ilonaihe. Mustikkaa, puolukkaa, keltakukkaista maitikkaa. Rantakukkaa ja ranta-alpia veden äärellä.
Kivet katsovat meitä tai käpertyvät omiin ajatuksiinsa. Ne kietoutuvat sammalpeittoon, joka vuosi paksumpaan, joskus ne joutuvat paljastamaan karhean pintansa.
Sateen jälkeen sammal hohtaa raikkaan vihreänä, kuiva kausi haalistaa sen, harva ihminen osaa pysyä yhtä sitkeästi aloillaan kuin sammal.
Rannalta alkaa vanhojen kivien vuoristo, iso järkäle johtaa joukkoaan. Matka on kesken, eikä se meidän aikakäsityksiemme puitteissa tule jatkumaan.
Veden äärellä kivet ovat paljaina, vuodenaikojen vesien raidoittamina, tyyninä odottamassa talvea, jäätä, uutta kevättä, kiertokulkua, jatkuvaa muutosta.
Järven pohjassa kivet odottavat, muistuttavat uimaria siitä, miten kivetkin on syytä pitää mielessä. Järven pinnan alle ne muodostavat oman maailmansa, pakottavat veneet vaihtamaan reittejään, etsimään mutkikkaita väyliä, sileän pinnan alta.
On kiviä, joilla on nimet. Iku-Turso katsoo tummana hahmona, kurtistaa kulmiaan, näyttää uhmakkaan luonteensa, kun sade värittää pinnan ja nostaa esiin ilmeet. Harmaasta tulee toisenlainen harmaa, kun sade huuhtoo pintaa.
Karhu saa selkäänsä puutarhalyhdyn ja vanhan aurinkokellon. Siitä se vähät välittää, työntää uteliaan kuononsa kohti kulkijaa.
Rantarakassa kivet ovat haljenneet, aivan niin kuin tunturin laellakin. Luonto löytää tiensä puoliskojen väliin, ensin sammal, laihat heinänhuiskaleet, ruoho, sitten pihlaja ja soukka haapapuu.
Kivet katsovat maisemaa, ne näkevät jokaisen auringonnousun ja jokaisen iltaruskon, ne hiljentyvät pimeään ja odottavat kärsivällisinä uutta kevättä. Kun palaan maisemaan, katson kiviä, tuttuja, uusin silmin. Ne ovat olleet ennen minua ja ne ovat vielä, kun poluilla kirmaavat uudet ihmiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti