URHEILUSTA

SELLAISET KISAT, JOISSA SELOSTAJIA EI HAUKUTA, OVAT  EPÄONNISTUNEET.  Pekka Tiilikainen 

Nyt kertyy ruutuaikaa. Ruudussa hiihtävät, hyppäävät, tähtäävät, askeltavat, liukuvat, luistelevat maailman parhaat urheilijat. Me heräämme ajoissa katsomaan tapahtumaa, joka tapahtuu Kiinassa, mutta jonka yleisö elää mukana, virtuaalisessa todellisuudessa.  

Pandemia teki olympialaisista kaikille urheilusta kiinnostuneille yhtäläisen kokemuksen. Kisakatsomoihin matkustavia turisteja ei voi edes kadehtia, sillä heitä ei ole. Paikalle ei pääse, ellei ole urheilija tai urheilijan huoltaja. Olipa korona kärsitty tai rokotettu. 

 

Kotikatsomoissa kisat ovat niin totta kuin ne tässä ajassa voivat olla. Elävä kuva tarjoaa enemmän kuin lumihangessa tai pienessä kopissa nököttäneet, kuulokuviaan jakaneet Tiilikainen ja Noponen, me näemme kaiken – tai ainakin parhaiksi arvioidut palaset. Me viihdymme, raivostumme, jännitämme ja sydän lyö samaan tahtiin huippu-urheilijan lukemissa. 

Me viihdymme. Pehmeän sohvan uumenissa, mukavassa tuolissa, lämpimissä huoneissa. Hiki ei haise tänne asti, tuuli ei tunnu eikä räntäkeli ja vilu. 

 

Olympialaisten kisojen ohjelma on määritelty jo vuosia sitten. Koitokseen valmistautuva tietää tarkalleen, millä kellonlyömällä, missä ja miten hänen suorituksensa vuoro on. Kotimaan kamaralla elettävä ja valmistauduttava maapallon toisella puolella, ennalta määritellyssä tulevaisuudessa tapahtuvaan tapahtumaan. 

Harjoittelun fokus on suorituksessa, joka on ensin vain toive ja onnekkaimmille määritelty tavoite. Kaikkea ei kukaan osaa ennakoida tai varmistaa ja siitä, siitäkin, muodostuvat urheilijoiden väliset erot. 

Joku lämmittää aamuyöstä saunaa, jotta tottuisi toistamaan suorituksensa kosteassa ja lämpimässä ilmassa, toinen harjoittelee erilaisiin aikoihin, jotta saisi sisäisen kellonsa varmasti tikittämään oikein. 

 

Huippu-urheilijalta edellytetään määrätietoisuutta ja tavoitteellisuutta. Kisoissa on satoja, yhtä määrätietoisia ja tavoitteellisia urheilijoita, eikä ennalta voi tietää, kuka lopulta onnistuu parhaiten. Kilpailun arvaamattomuus vetää katsojat ruutujensa ääreen. Jännitysnäytelmä, jossa kukaan ei näyttele, vaan jokainen hetki on totta. Niin totta kuin osataan.

Lajeja tulee koko ajan lisää ja niiden hienouksista ovat parhaiten perillä asiantuntijat, urheiluselittäjät. Selostajan työtä täydentämässä on entisiä kilpailijoita ja valmentajia. Kaikki eivät ole samanlaisia virtuooseja kuin esimerkiksi Musti, Sami Jauhojärvi. 

 

Pitäisikö kilpailua kommentoivan urheiluselittäjän asennoitua rakentavasti kilpailijoiden suorituksiin vai tarjota katsojille viiltävä analyysi suorituksesta? Saako tappiolle jäänyt tylyt moitteet, vaikka kannustavampi palaute olisi paikallaan. Onneksi urheilija ei toivottavasti kaikkia kommentteja edes kohtaa. 

 

Huippu-urheilijan ura kasvattaa ja hioo särmiä. Olen tavannut hienoja persoonallisuuksia, ihmisiä, jotka ovat jääneet mieleen. Kun on riittävän monta kertaa voittanut ja hävinnyt, osaa asettaa asiat mittasuhteisiin. Kun on yhä uudelleen kohdannut kilpailun ankaruuden, osaa asennoitua arkeen ja elämään. 

 

Olen tietysti kohdannut myös selittelijöitä ja narisijoita, diivoja ja tärkeilijöitä. Tyyppejä, joiden saavutukset ovat jo unohtuneet, jos niitä on edes ollut. 

Kukaan ei voita liian monta kertaa kultamitalia, huippusaavutuksista saa olla iloinen. Mutta se, joka ei kaikkensa tehtyään korkeimmalle sijalle yllä, ei ansaitse moitteita eikä unohdusta. Kansakuntana on voittajan puolella, me omimme voittajat, mutta yhtä lailla pitäisi olla sen puolella, joka teki parhaansa. 

 

Meidät on juostu ja hiihdetty maailmankartalle, totisen isänmaallisen paatoksen säestyksellä. Urheilukilpailut ovat siirtyneet tosiaikaan ja kisoista on tullut kansainvälistä viihdettä. Meillä on urheilijoita, jotka ovat tarjonneet jännittäviä, sykähdyttäviä hetkiä – osallistuneet suorituksillaan ainutlaatuisiin tapahtumiin. Heittäytyneet koko persoonallisuutensa voimin kilpailuun, jotta me viihtyisimme. Siitäkin pitäisi osata kiittää. 

 

Mestariselostaja Paavo Noponen maalaili maisemia ja kuvaili värikkäästi kilpailujen tapahtumia. Tärkein ja sykähdyttävin repliikki oli sittenkin: Pasila, Porilaisten marssi! 

 

Ei Paavokaan sitä liian usein saanut sanoa.