Ihmisen kuva ei ole valokuva eikä elokuva. Ihmisen oikea kuva
on muistikuva, mielen otos. Ihmisen kuva piirtyy koko elämän ajan ja vaikka se
muuttuu ja muovautuu, olisi julmaa pelkistää se liikkuvan tai pysähtyneen kuvan
ulottuvuuksiin. Ihmisen kuva ei tule valmiiksi, se on luomisen työtä, joka
jatkuu elämän jälkeenkin.
Elämänmittainen kertomus polveilee, kohtaa tyvenet ja ajautuu
myrskyihin. Kertomuksessa on paljon työtä, oppivuosia ja, vihdoin, vuosia,
joina omaa oppia on voinut jakaa nuoremmille.
Veteraanien osana on ollut olla yhdessä toteuttamassa
isänmaan antamaa velvollisuutta, yhteistä suurta tehtävää. Vastuu, joka sodan
ja pulan sukupolven kannettavaksi silloin lankesi, on ollut uskomaton.
Tehtävä, jonka he saivat, ei ollut sellainen, josta kieltäydytään.
Käsi, joka halusi tarttua työhön ja itse ansaittuun leipään, joutui tarttumaan
aseeseen.
Tapa, jolla he vastuunsa kantoivat, on ollut ainutlaatuinen.
Elämä, johon he astuivat, oli tyystin toisenlainen kuin se elämä, jota varten
heillä oli suunnitelmat.
Tutussa talossa ei kukaan enää tule yön tunteina ikkunan
ääreen eikä kuuntele särkyä, joka kyllä osaa pitää puolensa.
Kukaan ei sytytä kynttilää yövaloksi maailmassa, jota ympäröi
sydänyön tumma taivas. Kukaan ei valvo aamun sarastukseen asti.
Askeleet, joista tiesi, että nuoresta sotilaasta oli tullut
veteraani, ovat hiipuneet. Ei ole aikaa, on vain elämää, hiljaisuus.
Kuva rakkaasta ihmisestä elää muistoissa.
Jaksammeko me, jälkipolvet ja meidän lapsemme? Jaksaisimmeko
me samalla tavalla, vuodesta toiseen, läpi ankarien talvien ja kipeiden kesien?
Riittäisikö meillä samaa sitkeyttä ja rohkeutta?
Osaammeko me, jälkipolvet, meidän lapsemme, ottaa opiksi?
Osaammeko me arvostaa elämää ja antaa sille anteeksi kipeät
päivät?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti