lauantai 30. heinäkuuta 2016

Hauras hetki


Jokainen auringonlasku uudistaa pilvien ja järven liiton. Päivän hehku vaihtuu ruskoon, tummuu lyhyen yön ajaksi, tuulessa aamusta iltaan elävä järvenselkä lepää ja asettuu ennen yötä hiljaiseksi lakeudeksi.

Maailman tapahtumat ovat raju kontrasti mökkirannassa lipuville väripinnoille. Uutisvirta ei tyynny, vaan tulvii väkivaltaa, verta, kyyneliä ja kärsimystä. Tekoja, joiden taustalla olevia mekanismeja on maailmaa sivummalta tarkkailevan vaikea ymmärtää.


Oikeamieliset puhuvat, sanoillaan ja teoillaan. Ne, joilla on hallussaan puhtain tieto ja viisaus. Ne, jotka ovat ottaneet haltuunsa oikeuden tuomita tutkimatta, katsomatta, pyytämättä ja pelkäämättä. Tukena ja taustana ainoa oikea oppi, kirkkain aate, puhtain lippu. Kiistaton todiste siitä, että oikeassa olevalla on myös oikeutus teoilleen, julmimmillekin.

Puhutaan siiloutumisesta: oikeamielisten ryhmän jäsenet elävät oman totuutensa keskellä, vahvistavat sitä ja lujittavat jäsentensä tahtoa. Vuorovaikutus kapeutuu, kontrasti meidän ja muiden välillä alkaa näyttää yhä suuremmalta. Eikä näitä siiloja ole vain kaukomailla, pelkään, että niitä on kaikkialla. Epäilen myös, että vain puhe siiloista on uusi oivallus: klikkejä ja itseriittoisia ryhmiä on aina ollut, kaikkialla. Kattavan viestintätekniikan maailmassa ne saavat enemmän julkisuutta ja huomiota kuin ansaitsisivat.


Aseita on enemmän kuin otsikoista voisi päätellä, ammuksista ankarasti lausuttuihin sanoihin. Kaikki aseet, sanatkin, voivat olla kohtalokkaita. Yhden uhrin lisäksi tulee kymmeniä muita, sillä haavoitetulla on aina perheensä ja lähipiirinsä. Se, joka tuomitsee ja satuttaa, satuttaa aina väistämättä myös viattomia. On tietysti tekoja, joista tuleekin saada rangaistus, mutta miksi joku syyllistyy rangaistavaan tekoon vain siksi, että toinen ihminen on erilainen, ajattelee tai uskoo toisin?

Pelko kulkee väkivallan kintereillä ja muuttaa hyvätkin kohtaamiset varovaisiksi ja varautuneiksi. Miten vastaan pyytäjälle, miten suhtaudun, kun minua puhutellaan. Väkivalta kovertaa luottamusta lähimmäiseen. Onko oikeassa oleminen todellista vai vain väkivallan enne? Lähimmäisenrakkauden vaikein osa on rakastaminen. Rakastaminen yli ennakkoluulojen, pelon ja inhon.


Olisi niin paljon helpompi kirjoittaa rauhan maailmasta, unohtaa kontrastit ja ahdistavat uutiset. Luoda tunnetta ja hehkuttaa tunnelmaa. 

Aamulla veden pinta herää, heijastaa pilviä ja valoa. Sorsaperhe suunnistaa vastarantaan ja jättää jälkeensä kimmeltävän vanan veden pintaan. Niin nopean, että kameralla ei ehdi tavoittaa.

Hyvät hetket ovat hauraita, nopeasti katoavia. Niissä on toivoa.




Ei kommentteja: