Heikinpäivänä

Kirjoitin tämän jutun viisi vuotta sitten, Heikinpäivänä, taas on aika toivottaa onnea kaikille päivänsankareille! 

Heikki, Henrik, Henry, Henkka, Hessu, Heka, Henrikki…

 

 

Henrikin, Heikin päivä on yksi suomalaisen kalenterin vanhimmista, omalla paikallaan jo 1600-luvulta alkaen. Heikki on ensimmäinen sydäntalven härkäviikkojen merkkipäivistä. Talven selkä taittuu, karhu kääntää kylkeään. 

 

Ensimmäinen Henrikki on tietysti Henrik-piispa, Suomeen ristiretken tehnyt jumaluusoppinut. Piispan matka päättyi Köyliönjärven jäälle, Lalli-talonpojan kostaessa perheensä kärsimän vääryyden – näin kertoo legenda, Pyhän Henrikin surmavirsi. Kristillisen kylvön sanotaan alkaneen ensimmäisestä ristiretkestä vuoden 1150 tienoilla, kun piispa Henrik tuli Suomeen, kastamaan suomalaisia kristinuskoon. 

 

Henrikistä tuli suomalaisten suojeluspyhimys, ainoa, sillä Mikael Agricolan aikana suomalaiset jättivät katolisuuden ja siirtyivät luterilaisen kirkon huomaan. Kansankielinen kansankirkko kehittyi ja teki suomalaisista kansakunnan. Suomi liitettiin ristiretkien aikaan Ruotsin kuningaskuntaan, valtioiden välinen yhteys katkesi vasta Suomen sotaan 1808-1809. 

 

Miksi kertaan tämän kaiken? Tulin – lähes ohimennen – kysyneeksi nuorelta opiskelijalta, milloin kristinusko tuli Suomeen. Vastauksena oli hämmentynyt katse ja arvaus, jota en toista. Täti kysyi liian vaikeita?

 

Kirkkohistoria ei omina kouluvuosinani ollut mikään viihteellinen oppiaine. Sitä luettiin kellastuneenvärisestä, köyhästi kuvitetusta oppikirjasta ja kirkkoisät ja patriarkat muistuttivat toisiaan niin paljon, että Gezeliuksia ja muut piispat menivät sekaisin. Opettaja teki parhaansa, me oppilaat emme aina jaksaneet tai halunneet. Eikö niillä vieläkään ole parempia kirjoja? 

 

Aikuisena olen kiinnostunut kirkkohistoriasta ja kirkkojen historiasta. Kirkon – siis seurakuntien – tarina kulkee muun historian rinnalla ja kertoo suomalaisten matkasta sivistysvaltion kansalaisiksi. Kun perehtyy kirkon vaiheisiin, huomaa, miten paljosta kirkko ja sen etulinjassa työtään tehneet papit, kappalaiset ja lukkarit ovat ennen vastanneet. 

 

Joka talosta piti jonkun tulla sunnuntaisin sanankuuloon – saamaan kristillistä opetusta, mutta myös kuulemaan kuulutukset. Jumalanpalvelus oli kohtauspaikka, sanan kylvön paikka, mutta myös uutiskanava. Lukkarit opettivat kansaa lukemaan, virsikirjojen pitkät värssyt harjaannuttivat lukutaitoa ja opettivat varmaan myös musiikkia. Saarnan jälkeen luettiin kuulutukset, kaikilta elämän aloilta, maallisen ja hengellisen vallan asioista. 

 

Kaipaisimmeko me suomalaiset uutta ristiretkeä?  Suomalainen uskoo pärjäävänsä tässä ajassa ilman seurakuntaansa, ilman kirkkoaan. Kirkonmäelle ei enää uutisten toivossa tarvitse suunnistaa. Lukemaan ja laulamaan oppii muutenkin, lukkarin virsikannel on historiaa. Joku jopa epäilee äidinkielensä merkitystä. 

 

Pitäisikö vanhojen kirkkoisien tulla meitä uudelleen opettamaan? Vaikka kirkkohistoria ei aina maistunut, historian käännekohdat me kyllä opimme. Tiesimme, milloin kristinusko tuli Suomeen ja miten. Kuka tekisi uuden ristiretken ja opettaisi suomalaisille perusasiat oman maansa ja kielensä historiasta? Opettaisi arvostamaan omaa kieltä ja kulttuuria.  

 

Piispa Henrikin tarina oli tärkeä etappi kehitykselle, jonka ansiosta suomalaisilla on elävä ja rikas kulttuuri. Kirkon merkitys tämän pääoman kartuttajana on ollut ratkaiseva. 

 

ONNEA KAIKILLE PIISPA HENRIKIN 

MUKAAN NIMENSÄ SAANEILLE!

Hyvää kevättä!

Uutta tietoa ja mielenkiintoista luettavaa Lallin ja piispa Henrikin vaiheista tarjoaa vuonna 2022 julkaistu Tuomas Heikkilän teos Lalli – Kansallismurhaajan muotokuva.

 

Kirjoitukseni on vuodelta 2019. Se on aikanaan julkaistu Keravan taivaan alla -blogissa. Olen edelleen samaa mieltä.