Hulluko ku en…

Korona-aika ei ota loppuakseen. On oltava aloillaan, varottava ja osattava pitää etäisyyttä. 

Koronan tai oikeastaan taudin uhan kintereillä seuraa muita diagnooseja.  

Tapahtumattomuus, tylsyys, ikävystyminen, neuloosi. 

Ikävystyminen johtaa neuloosiin ja neuloosi taas krooniseen puikkojen kilistelyyn. Puhutaan puikkohulluudestakin. Kaikilla on joku kudin työn alla, kaarrokepaita tai sukat tai lapaset. 

 

Neuloosi etenee ja sen lääke on villalanka. 

Neuloosi voi päättyä onnellisesti. Lankavarastot hupenevat järkeviin mittoihin ja koko perhe saa käyttökelpoisia ja järkeviä lämpimiä vaatteita.

 

Neuloosi voi kääntyä itseään vastaan. Puhdassydäminen puikottelija päättää neuloa neuloa neuloa, kunnes kaikki langat on käytetty loppuun. Kaapit tursuavat villapaitoja, sukkia, huiveja, lapasia. Isoille, vielä isommille ja ihan pienille. 

 

Tässä piilee ansa. 

Kun lankoja on jäljellä pari kerää sitäsuntätä väriä/paksuutta/rakennetta puikottelija huomaa, että varastoa ei voi enää hyödyntää kuin jonkinlaisiin nenänlämmittimiin. Koska kukaan täysjärkinen ei halua eikä tarvitse nenänlämmitintä, lankaa on saatava lisää. 

Sitä saa kätevästi, kunhan vain surffailee netissä ja yön pimeinä tunteina tilaa ja maksaa onlain. Päivänvalossa ehkä huomaa tehneensä hutiostoksen, mutta. Varmaankin mittatappiot kuuluvat kaikkeen elämään, mutta silti. 

 

Lankavarasto kasvaa, vaikka sen piti huveta. Puikottelija tietää kokemuksesta, että sitä yhtä ja ainoaa ihanuutta on tavallisesti vain rajallinen erä tarjolla. Siksi: varmuuden vuoksi uusia kutimia varten reilu kuorma uutta villaa ja vanhaa puuvillaa ja taas mennään. 

 

Työ jatkuu ja varastojen loppuun käyttäminen siirtyy muutamia kuukausia tai vuosia. Seuraavana vuonna huomataan, kuinka aivan ihana onkin mahdollisimman kamala ja siksi sen kaveriksi on saatava jotain muuta vähän ihanampaa… 

Jos tämä mekanismi ei ole ikiliikkuja, mikä sitten on? 

Neuloosi on perinnesairaus. 

Sen saattaa periytyä pula-ajan kokeneelta äidiltä tai tarjoushaukan geeneillä siunatulta naapurilta. Se voi olla mummon perua vielä kovemmilta ajoilta. Aina joku suvussa on ollut taitava ja uuttera neuloja. 

 

Ketju voi olla yllättävän pitkä.  

Kivikauden nainen värkkäsi neulakintaita miehelleen ja lapsilleen. Jossain vaiheessa opittiin puikkojen käyttö ja työ sujui joutuisammin.  Kivikaudella ei ollut sähköä eikä tekstiiliteollisuutta. Kaikki mahdolliset valoisan ajan joutilaat tai puolijoutilaat hetket oli hyödynnettävä välttämättömien vaatekappaleiden valmistamiseen. Neulat suihkivat aina, myös kävellessä. Kunnon emäntä ei antanut käsiensä olla joutilaina. Vasta iltapuhteella rentouduttiin tulen valossa ja kerrottiin tarinoita, kun enää ei harmaan villan käsittelyyn eikä kutimiin valoa riittänyt. Ne tarinat muuan Lönnrot sitten keräsi ja kokosi. 

 

Nykyaika eroaa hieman kivikaudesta, mutta käsityön arvostus on pysynyt.  Koska sähkövalo ja televisio on jo keksitty, iltapuhteella ei tarvitse muistella vanhoja tarinoita vaan voi katsoa salkkareita ja samalla tikuta sukka- tai pyöröpuikoilla. Nykyiset ohjelmat eivät merkittävästi häiritse käsityötä. Toista oli Kullervon kirouksen tai Sammon ryöstön aikaan, kun tarinoiden originaaliversioita tulen loimun ja levottomina liikkuvien varjojen keskellä kuunneltiin. 

Kaikkea saa myös valmiina. Esimerkiksi ergonomisesti viriteltyjä ja muotoiltuja urheilusukkia. Onko pässinpökkimä villasukka jo historiaa tai kaunista turhuutta? Ei onneksi vielä, mutta kilpailu kovenee, myös silloin, kun on puhe varpaiden lämmittämisestä. 

 

Otsikko on satakuntalaista, jäyhää kansanperinnettä. Näin tarinaa kerrotaan:   

Talon tytär oli kunnon ihminen, taitava ja osaava, mutta vailla vävyehdokasta. 

Siispä toiveikkaana seuratalolle tansseihin. 

Kun kotiväki seuraavana päivänä tiedusteli, oliko vientiä ollut, vastaus tömähti ykskantaan: ”Hulluko ku en kurinta ottanut!”