keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Elämän kimalluksesta



Aamusta iltaan me puhuimme. Kokonaisen viikon ajan me puhuimme. 
Maailmasta, lapsista, aikuisista, sukulaisista, elämästä. Työstä ja arjesta, elämän pienistä ja isoista juhlahetkistä. Vertailimme, millaista on elää sinun maassasi, millaista täällä. Eroja on, mutta yhtäläisyyksiä enemmän. Se, mikä yhteistä, lujittaa. Se, mikä on erilaista, pitää mielenkiinnon yllä. 

Me teimme yhdessä niitä töitä, joita kumpikin omassa arjessaan, omalla tahollaan tekee yksin. Kävimme kaupassa, laitoimme ruokaa, muonitimme ja työn päätteeksi tiskasimme astiat. Toisinaan touhuttiin savuttavan nuotiotulen luona, välillä kirkkaassa auringossa tai lempeässä varjossa. Kannettiin kipotkupit keittiöön ja kaapista pöytään. Tuttua työtä, jonka säestyksellä oli hyvä puhua maailma kuntoon. Kädet tekevät, sielu on omalla ladullaan. 


Iltaisin me istuimme saunan lauteilla ja annoimme löylyn helliä hartioita, lievittää hyttysenpistojen kutinaa, rentouttaa mieltä. Vesi oli pehmeä, viileä ja tyyni, pilvet ulottuivat sen pintaan asti. Järven tyyneys järkkyi vain hiukan, kun me, kaksi elämän iltapuolelle ehtinyttä naista teimme omia uimaliikkeitämme. 

Meissä on harmaata, arpia, rosoa ja kulumaa, pientä pintavikaa, joka kaipaisi laittoa, jos sellaista laittoa edes jossain olisi. Emme ole edes etsineet. Ei meitä kukaan enää ulkonäön vuoksi - ja juuri se on vapauttavaa. 

Siitä on jo neljäkymmentäkaksi vuotta. Ei, eihän se edes voi olla totta. On se, silti. Vastahan me tutustuimme. Nuorina, yhtä ihanasti pulppuvan nuorina kuin nytkin. Elämä on kulkenut polkujaan, mutta me olemme jäljellä, meidän ystävyytemme. Tyttärien äiteinä, vaimoina, isoäitiyden äärellä. Elämä, jonka puhumiseen me saimme kokonaisen viikon. Elämä, jonka me olemme lahjaksi saaneet.  

Maailma on taas hetkeksi parannettu, valmis ja täydellinen. 


Mikään ei alussa viitannut siihen, että juuri meistä voisi tulla elämänikäiset ystävykset. Jossain toisessa maailmassa me olisimme jääneet tuttaviksi, liukuneet vähitellen etäälle toisistamme, niin kuin uniset kuikat järven iltatyynellä pinnalla. Yhteiset puheenaiheet olisivat loppuneet eikä uusia olisi tullut. 

Mekin liu’uimme välillä etäämmälle, melkein katosimme ruuhkavuosiin, palasimme takaisin, tulimme taas lähelle. Niin kuikatkin tekevät, tavoittavat toisiaan etäältä, vastaavat huutoon ja uivat taas yhtä matkaa. 

Lasten saaminen, lasten elämä, läheisten elämä. Ihmissuhteet, niiden kipukohdat, himmeä kaipaus ja ristiriidat, joista on päästävä läpi ja joista selvitään, yhdessä, puhumalla, avoimesti. 


Oli helppo jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Me istuimme terassilla, katselimme, miten laskevan auringon värit vaihtuivat ennen hiipumista. Me vetäydyimme mökin suojaan ja yöperhoset tulivat ikkunaan valoa kohti. Valoa kohti, meidän tavallamme. 

Meillä on molemmilla ollut hyvä elämä. Kumpikin on tahollaan saanut vastuuta, palkitsevia tehtäviä, monta annosta iloa ja suruja, huolia ja murheen kirpeitä kipunoita. Puoliso, joka on pysynyt lujasti rinnalla kaikissa vaiheissa. Puolisot, jotka nytkin olivat lähellä, omissa puheissaan ja puuhissaan. Kun tumma jakso on ollut tummimmillaan, on voinut tarttua puhelimeen tai kirjoittaa: tiedätkö, ymmärrätkö. Aina ei ole osannut nähdä, millainen on huominen. Aurinko on noussut, solmut ovat avautuneet, kipeästäkin murheesta on löytynyt hyvän tulevaisuuden juonne. 


Illansuussa sain viestin. Kone on laskeutunut turvallisesti, matka sujunut suunnitelmien mukaan, olet miehesi kanssa kotona, kaikki hyvin.

Kiitos elämän kimalluksesta, ystävyydestä! 
Hyvää jatkoa! 



Ei kommentteja: