Vanhan Oinoon pihapiirin liepeiltä on näkymä kirkolle. Peltosarkojen takaa erottuu kirkon juhlava päätykolmio ja tapulin rakenne. Kun kellot ovat soineet, isännät ovat muistaneet, mitä kellon kylkeen on kaiverrettu: koskas kuulet kuminani, kulje kirkkoon kiiruusti, muista mullaksi tulevas niin kuin entinen edelläs. Kun kirkkosalissa on valot, näkyvätkö ne tänne asti? Varmaankin.
Maisema kantaa ajan kerroksia, sukupolvien kyntämää peltoa, taloja, joita on rakennettu puukirkon ympärille. Yli kaksi sataa vuotta sai tapuli olla maiseman korkein rakennelma, sitten tuli tietoliikennemasto ja vei ykköstilan. Tekisinkö ajalle vääryyttä, jos rajaisin maston pois kuvasta?
Vanha puu on hävinnyt taistelun aikaa vastaan. Vielä se tavoittelee taivasta, viimeisillä voimillaan.
Pellon ja tien välissä näkyy talventörröttäjiä, oksia, pensaita, kaaveltuunia. Kaveltuunit kerättiin talteen, kopauteltiin siemenet irti rungosta, kuivattiin ja käytettiin täyttenä tyynyihin. Ei niitä pestä voinut eikä huoltaa, mutta tiiviiksi kudotusta toimikkaasta ommellun tyynypussin saattoi vaikka joka vuosi ratkoa auki, kopistella vanhat fyllingit pois ja täyttää uusilla. Illalla, tulenvalossa, ommeltiin tiuhat pistot.
Sarkoja peittää valkoinen lumi, monien askelien kirjoma. Juoksiko täällä kettu, jänis, kepeä kauris vai peura? Joku suunnisti suoraan lakeuden halki, toinen teki mutkia, leikitteli kulkiessaan. Ihmisen tiellä on renkaiden jälkiä, kenkien painanteita, vilkkainta on ollut tien toisella puolella.
Järvi on jo jäätynyt, ohut kerros kattaa ulapan, kantaa vaivattomasti harteillaan taivaan kaiken sinisyyden, kimmeltää ja kutsuu liukumaan ... ei vielä, ei vielä, kohta.
Värit ovat pelkistyneet, talven paletti on eleetön, melkein graafinen. Sarkojen kyntöjäljet erottuvat sinisinä raitoina, säännöllisesti, tarkasti piirrettyinä. Kun lunta tulee lisää, hangen pinta alkaa tasoittua, syksyllä tehty työ piiloutuu sydäntalven ajaksi.
Maisema kertoo ihmisen työstä, uurastuksesta yhdessä luonnonvoimien kanssa. Kumaraan painuneet entiset isännät, poissa. Täällä on aina osattu viljellä, tehdä kaunista jälkeä. Joskus nämä isännät ovat olleet voittamattomia hevoskynnön taitajia. Traktoreiden tultua mestaruudet voitettiin uudelleen, meillä on maailman parhaita taitajia lajissaan ja me osaamme olla mestareista ylpeitä.
Aurinko leikkii oksakasassa, korostaa ja alleviivaa viivoja, antaa tuulen puhaltaa, kunnes, aikanaa, ilmava, kaliseva röykkiö lähtee. Valo tulee vielä alhaalta, joka päivä se kohoaa korkeammalle, pian se jo lämmittää.
Jonakin päivänä pellon laitaan kootut paalit viedään pois, käytetään, syksyllä pellon laitaan nousevat uudet, kiertokulku jatkuu.
Mumminmökin ikkunalla hehkuu joulun viimeinen amaryllis. Kukka elää ja keimailee valossa: kun kamera antaa salaman valaista terälehtiä, näkyy, kuinka komean ritarinkukan terälehdet ovat jo väsyneet, kuin vanhuksen iho. Talvea riittää vielä, mutta raskain, pimein vaihe on jo ohitettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti