Katsastettiin Oodi.
Vihdoinkin. Katsastan sitä varmaan vielä toistamiseenkin, sykähdyttävä paikka. Kaunista, ilmavaa tilaa, näkymiä, jotka valloittavat. Itse rakennus on komea, mutta kun on sisällä – ja erityisesti ylimmässä, kolmannessa kerroksessa, vaikuttuu siitä, miten tila on käy dialogia muun ympärillä olevan kaupungin kanssa. Eduskuntatalo ja Kansallismuseo ovat lähes käden ulottuvilla, Kiasma vielä lähempänä.
Ikkunoissa näyttäisi olevan aurinkoa lieventävä pilkutus: lähdimme Oodi-retkelle lumisateisena päivänä, pilkkuja ei olisi ehkä tarvittu, mutta eivät ne haitanneetkaan. Aurinkoisena päivänä pitää tulla taas käymään!
Virkailija kertoi, että tilan haltuunotto on vielä kesken: joka päivä talo yllättää, joku kohta toimii eri tavoin kuin on ajateltu. Pienimpien osaston suojakaiteita on tarkoitus korottaa. Vaikka lapset saavat temmeltää, vaarallista se ei saa olla. Muuten kaikki näyttää olevan kohdallaan – niin paljon kuin kirjastossa voi olla. Elävä rakennus, elävä kokonaisuus.
Joitakin ideoita ottaisin vaikka kotiin: seiniltä tekstejä, joilla kutsutaan mukaan idealisteja, feministejä, orpoja, harhailijoita … kaikkia. Tosin, ei meillä taida olla tarpeeksi seiniä. Mutta kirjoitus on kivannäköistä.
Ja voisiko vanhoihin (vanhin kerrostuma kohta 50 vuotta) Lundioihin asentaa loistevaloja? Oodissa ne antoivat säihkettä hyllyihin. Ei ehkä. Ja pehmeä matto, joka oli konttausnurkassa taaperoita varten, suojaisa sopukka?
Lapsuuteni kirjasto oli kauppalantalon päädyssä, se tuoksui vanhoilta kirjoilta ja siellä oli lastenosasto ja aikuistenosasto, taisi olla pieni lehtisalikin, mutta se ei kiinnostanut. Lainasin aikuisten puolelta, paksut nahkaselkäiset Kurjat ja Charles Dickensiä.
Virkailija ei sanonut valinnoistani mitään, mutta katsoi tarkkaan minua ja kirjoja, ennen kuin leimasi kortin. Sitten sain kantaa kirjat kotiin ja pelätä vähän, kun Fantine joutui myymään hampaansa ja hiuksensa, jotta Cosettella olisi paremmin. Lopulta Jean Valjean pelasti Cosetten ja johdatti hänen tielleen Mariuksen, loppu oli haikean onnellinen.
Paljonpaljon myöhemmin olimme tyttären kanssa Pariisissa katsomassa Mars-kentällä kansallispäivän ilotulitusta ja ruudinsavuisia pilviä leikkaavia laservaloja. Illan teemana oli Victor Hugo -vuosi ja Kurjat. Koulutyttönä luettu kertomus nousi sielun pohjalta taas mieleen. Lukeminen voi viedä matkoille, joita ei edes aavista joskus tekevänsä… Kirjasto on täynnä ikuisia kertomuksia.
Joskus oli lähdetty kaupunkiin, vanhempien kanssa muistaakseni. Kun vanhemmat olivat asioitaan hoitamassa, livahdin kirjastoon, Tampereen kaupunginkirjaston yläkerrassa oli siihen aikaan pieni taidenäyttelysali, joka tarjosi usein mukavia yllätyksiä.
Meneillään oli Ahti Lavosen näyttely. Pelkistetty, abstrakti Lavonen puhutteli murrosikäisen sielua. Taidemuseossa esillä olleista valokuvantarkoista vanhoista muotokuvista en vielä silloin jaksanut innostua – nyt jo jaksaisin. Lavonen oli pitkään jonkinlainen idoli.
Oodista ei tehnyt heti mieli kotiin ja niin poikettiin lumisateelta suojaan Ateneumiin – Amos Rexin Magritte ei vielä ollut auki, Suomen taiteen tarina oli.
Alakerran modernistien joukosta katselivat pelkistetyt Lavoset, kaksi työtä – vanhoja tuttuja, ehkä jo Tampereen kirjaston ajoilta.
Elämän kirjo voi olla harmaata kuin lumisade, mustavalkoista kuin moderni maalaus, mutta elämässä pitää olla kirjoja, jotta siinä olisi kirjoa. Vai mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti