Uurteet syvenevät, värit hiipuvat. Jokainen vuodenaika
jättää jälkensä. Miten vanha seinä jo on? Sata vuotta, varmasti. Enemmän,
täysin mahdollista. Ja onko hirret edes veistetty juuri tätä rakennusta varten?
Hyvän hirren ikä on pitkä. Ennen isojakoa kylän talot olivat
yhdessä, ne muodostivat pedoilta ja vihollisilta suojaavan, turvallisen kehän.
Kun maanmittari tuli ja jakoi pellot uudelleen, talotkin siirrettiin uusille
sijoilleen. Hyvät hirsirakennukset purettiin osiin ja pystytettiin uudelleen. Turhaan
ei metsää kaadettu, puulla oli arvonsa.
Hirrelläkin voi olla historia, joka ulottuu kauas,
ladonseinää pidemmälle. Vaikka nurkissa näkyvät vuosirenkaat, niiden kertomus
on vain yksi todiste iästä. Onko joku veistänyt puumerkkinsä hirteen, samalla
kun on sitä kirveellään viimeistellyt?
Elämä uurtaa jälkensä jokaiseen. Ne piirtyvät hitaasti
näkyviin, kasvoihin, muistiin, sieluun. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä, vaan
joka päivä hiukan. Ja vaikka koko maailma toisin väittäisi, ei muutos automaattisesti
merkitse huononnusta, se on pelkkä muutos. Niin kuin hirsi, ihminenkin
säilyttää parhaan ytimensä pitkään.
Vanha tie oli askelten tallaama polku, aitojen reunustama, veräjien katkaisema. Kun lähdettiin matkaan, piti ymmärtää varata aikaa veräjien avaamiseen ja sulkemiseen, sillä niitä saattoi olla tiuhassa.
Elämän veräjät asemoidaan yhä tarkemmin. On
oppivelvollisuus, työelämä, eläkeikä ja vanhuus. On aika, jolloin pitäisi
pyrkiä ja saavuttaa, ehtiä ja yltää. On aika, jolloin on viisasta ymmärtää
luopua, sillä veräjät suljetaan, väistämättä. Joskus ne suljetaan kysymättä,
asianomaista kuulematta.
Vanha hirsi palvelee niin kauan kuin jaksaa. Se saa
pintaansa hopeaa, se haalistuu ajan merkkien edetessä. Sillä on tehtävä,
voimien ja kykyjen mukainen, sen se saa tehdä valmiiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti