Kristikunnan suuri tarina on ajankohtainen. Kärsimys,
tuska ja ylösnousemus, kertomus, joka vie synkimmästä tuskasta kirkkaimpaan
iloon. Kertomus, jossa on kaikki hyvän draaman ainekset. Tuskaa, mutta myös kaiken
voittavaa rakkautta.
Muistan, miten kerran kuuntelin yhdessä äidin kanssa
pitkäperjantain kirkonmenoa. Kyyhötin lattialla, mutta en muista miksi. Ehkä se
vain oli lapsen tapa. Saarna oli niin pelottava, kuitenkin kuuntelemaan
pakottava, etten uskaltanut liikahtaakaan radion luota. Kun aikanaan minun piti
kertoa sama kertomus omille lapsilleni, mietin pitkään, miten pukea se
sanoiksi.
Pitkäperjantai oli koruton pyhäpäivä, silloin hiljennyttiin oman väen
kesken, kyläreissut jäivät väliin. Pääsiäiskoristeet otettiin ennen esille
vasta lauantaina.
Pääsiäistä lempeämpi juhla on joulu. Syntymän ihme on
puhdasta rakkautta, viattomien lasten julma kohtalo jää taka-alalle. Juhlapäivät
ja niiden viettäminen ovat osa sitä kulttuuriperintöä, jonka avulla lähetämme
viestin tulevaisuuteen, lasten ja lastenlasten elämään.
Lapsen kuva maailmasta muodostuu aikuisten kautta. Lapsuuden
kulttuuriin kuuluvat paitsi arjen perustaidot myös vuotuisjuhlat, suvivirret ja
jouluevankeliumit. Yhteinen tunne, läheisyys ja jatkuvuus. Sisällöt, jotka avautuvat
vähitellen ja kasvavat korkoa koko elämän ajan.
Lapsen yleissivistys on toki muutakin. Satuhahmot ja
todellisen elämän pellepelottomat pitää tuntea ja olla - ei ehkä katu- mutta
kuitenkin piha-uskottava. Opittavaa on paljon enemmän kuin mummin lapsuudessa,
myös välineitä ja medioita on enemmän. Enkä tiedä, mikä lopulta kehittää
mielikuvitusta ja ajattelua enemmän, niukkuus vai runsaus.
Pieni pojantytär lähestyy sitä ikää, jolloin voidaan yhdessä
tutustua kulttuuriin, perinteeseen. Otetaan kuvakirja mummin hyllystä ja
katsellaan kuvia, jutellaan. Maltan tuskin odottaa.
Valoisaa pääsiäistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti