Laskiaisesta alkanut paastonaika on päättymässä, pääsiäisen
odotus kiteytyy hiljaiseen viikkoon. Kuljetaan kohti kalliota, virittäydytään
taitekohtaan.
Hiljainen viikko on nykyihmiselle passioiden ja
juhlamusiikin aikaa, mutta yhä useammin tämä jakso sulautuu samaan arkeen kuin
vuoden muutkin viikot.
Palmusunnuntain odoteltiin virpojia, mutta tuttuja
lapsiperheitä ei ihan lähistöllä asu, eikä oven takana näkynyt noitaväkeä. Kun
muistaa, miten monin varoituksen sanoin omia lapsiaan virpomisretkelle saatteli,
uskoo ymmärtävänsä. Ihan minkä tahansa tuntemattoman oven taakse ei olisi
suonut omien pientensäkään pelmahtavan. Tällä kertaa meillä maalla oli hiljaista.
Hiljaisen viikon aika on ennen ollut aivan erityistä, uskon
ja uskomusten sävyttämää. Vuotuisen ajantiedon ja muiden muistajien mukaan
jokaisella päivällä oli oma tehtävänsä, eikä hiljaisella viikolla suinkaan
vaivuttu toimettomuuteen, vaikka kovaäänistä menoa vältettiinkin.
Hiljaisia aikoja viettää tälläkin viikolla moni. Eikä tämä
viikko edes ole vuoden ainoa hiljainen ja yksinäinen viikko. Kun voimat
hiipuvat, kun ystäväpiiri harvenee, kun sielu jää liian monien ovien ja
portinvartijoiden taakse, ote elämästä muuttuu hauraaksi ja hiljaisesta
viikosta tulee pysyvä olotila. Se, minkä pitäisi antaa voimaa, kuluttaa voimien
viimeiset rippeet, alkaa ahdistaa.
Juuri tämän hiljaisuuden tiedostaminen on hiljaisen
viikon kipeä ja tärkeä sanoma. Tässä ajassa. Aina.
2 kommenttia:
Hiljaisesta viikosta ja pääsiäisen tarkoituksesta puhui, mielestäni yllättäen, radiotoimittaja Olli Ihamäki kertoessaan pääsiäisruokajuttuja tänään iltapäivällä. Hän totesi, että jokaisen vanhemman tulisi kertoa lapsilleen, ettei pääsiäinen ole vain karkkien syöntiä, vaan kristikunnan suurin ja vanhin juhla.
Kiitos! Hienosti oivallettu!
Lähetä kommentti