torstai 21. elokuuta 2014

Parhaat kuvat


”Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.”  

Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen neljästoista luku on yhteenveto, jossa kirjailija kertoo kaikkien veljesten vaiheet monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa. Eeron aikuisuutta kuvaavan jakson kielikuvat ovat mielikuvia, jotka ovat kiinnittäneet suomalaisen sielun peruskallioon.

Parhaat kuvat ovat niitä, joita ei voi jakaa eikä tulostaa. Parhaat kuvat ovat vielä sielussa, ottamatta, odottamassa ottamistaan. Parhaat kuvat ovat painuneet muistiin.



Kesäaamun kirkkaus, terheniset sumunriekaleet tarttuvat sieluun, kuvaankin. Mutta edellisen yön kirkas kuu, veden pinnassa leikkivät tähtien kuvajaiset ovat enemmän mielen kuvia kuin kameralla tallennettuja muistoja. Matka alkaa tästä, raikkaasta vedestä. 




Kajaanin kirkossa ystävällinen opas toivottaa tervetulleeksi, esittelee kotikirkkoaan. Puusta taidolla veistetty jalokivi, koristeluissaan runsas, väreiltään heleä ja valoisa. Kattorakenteiden puutyö hivelee silmää. Pietarilaisten kristallikruunujen hehku valaisee tilaa. Millaista täällä olisikaan, jos lamppujen tilalla lepattaisivat kynttilöiden liekit ja tuohuksen tuoksu tuntuu.


Pistäydyn rannassa, tervehdin piirilääkäriä, joka yhä vain katselee – sielläkö on saha ja sahalla mamselli Piponius – vai neidiksikö tätä kutsutaan? Kiertelen vanhalla hautausmaalla ja etsin Lönnrotin perhehautaa, tuloksetta. Saldo jää silti reilusti plussalle, kun kyselen tietä saan monta mukavaa juttutuokiota. Ehtaa kainuulaista puhetta, suoraan sydämen pohjalta.

Vanha raatihuone kaupungin sydämessä on nimetty Lönnrot-keskukseksi, sinne en pääse kuin puolittain luvatta kurkistamaan, sillä taloon on tulossa yksityistilaisuus.



Maan halki ajaessa maisema avartuu, avautuu. Aurinko on jo matalalla, värit lämpimät ja lempeät. Valo saa veden kimaltamaan, vahvistaa kaislikon ja vehreiden peltojen sävyjä, korostaa kontrasteja. Jossakin sataa ja pilvimuodostelmien lomassa näkyy sateenkaaren palasia. Maisemassa on kaikki värit. Niin kuin lapsena kynälaatikossa.


Pohjoisen metsä on selväpiirteinen, aluskasvillisuutta on vähemmän, aurinko valaisee sammaleisen maan, kirjailee varjoillaan. Tuntuu kuin olisi väljempi hengittää, kuin taivastakin maan yllä paljon etelää enemmän.

Ja siellä ne ovat, risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kemijoen jyrkät rantatöyräät, siintävä vesi. Ilta-auringon valot ja varjot, varjoista esiin loikkaavat porot, sarvipäät kauneimmassa asussaan. Ja taas tallentuvat kuvat vain mieleen, ei kameraan.


Kun päästään pohjoiseen, maailma saa rajat. Maailman reuna, pannukakun laita on sinisistä sinisin viiva jossakin kaukaisuudessa. Reunalle ovat jääneet tunturit.

Kaikki liittyi tummaksi, ihanaksi uneksi, ja hiljainen riutumus miesten povessa tuntui.

Ei kommentteja: