keskiviikko 20. elokuuta 2014

Majakat ja mainosvalot


Matkalla pohjoiseen ohitetaan monta pihapiiriä ja taajamaa. Yksilöllisiä, oman nimisiä, täynnä murteita ja juurevuutta. Jos pysähtyisi, kuuntelisi, antaisi ajan kulua ja jutun solahtaa omaan uomaansa, saisi nauttia tarinoista, jotka ovat jykeviä niin kuin vanhan tuvan hirret, maukkaita kuin uutisleipä. Mutta ei auta, on aikataulu ja reittisuunnitelma. 

Mihin kiireinen matkamies enää tarvitsee karttaa ja kompassia, kun reitillä voi suunnistaa auringon ja säännöllisin väliajoin niemen notkosta ja saarelmasta esiin nousevan keltaisen majakan mukaan? Tiet on numeroitu johdonmukaisesti, tankkauspisteet aakkostettu.

Eipä olla maakuntien metropoleissa maailman menosta syrjässä. Samat henkkamaukat, intersportit, cittarit, stressimiehet ja heset ne täälläkin palvelevat, samat valokyltit kuin kaikkialla muuallakin. Älkää silti ajatelko, että en soisi näillekin seutukunnille samoja shoppailun iloja kuin muillekin. Kauppa käy tehokkaasti, kun valikoima ja esillepano ovat tutut, asiakkaan kiertosuunta ennustettava. 

Ymmärrän senkin, että maakuntien talouselämän välttämättömät katalysaattorit, vapaa-aikaan panostaville vierailijoille viritetyt reservaatit tarvitsevat tuekseen asiallista kaupallista tarjontaa. Tuskin kauppiaat huvikseen sitä vaivaa näkevät, että tekstittävät kylttinsä kahdella eri kirjaimistolla ja ainakin kolmella kielellä. Verkot on viritetty ja katiskat pudotettu asiakkaan mielihalujen syviin vesiin, hyvä niin.

Mutta ihan vaan itsekkäästi: haluaisin katsella paikallista tarjontaa, hypistellä käsinkudottua kangasta, tuntea paikalliseen juureen leivotun rukiisen leivän aromit. Ja toivoisin, että paikallista tarjontaa markkinoiva yritys ei sulkisi oviaan samaan aikaan kuin paikalliset pankit.

Kylät, joiden läpi olen vuosia sitten matkustanut, ovat muuttaneet muotoaan, mutta myös sulkeutuneet. Jos ennen ajettiin kylän läpi pohjoiseen, nyt matkalainen ohjataan ohikulkutielle. Kaupungin keskustaan johtava tie on reunustettu rautakauppa-arkkitehtuurilla, elementtihalleilla ja kaikista itseään kunnioittavista kaupungeista tutuilla merkkiliikkeiden symboleilla.

Kolme vuosikymmentä sitten tyypillinen pohjoisen taajama oli kodikas, omaleimainen kylä, jonka raitilla vuorotteli moderni, lasista ja betonista noussut uhmakkuus ja sodan jälkeisen jälleenrakennuskauden talotyyli. Vaatimaton, mutta inhimillinen. Nyt tie vie ohikulkijan määrätietoisesti ohi.

Tie jatkuu, suorana ja hyväkuntoisena. Vastaantulijoita on harvassa, muita matkalaisia vähän. Joskus metsän siimeksestä pelmahtaa tien varteen marjamatkaltaan palaava täti, palavissaan ja ämpäreitään kantaen, joskus yksinäinen poro harhailee tielle.

Elokuun puolivälissä eletään lempeää syyskesää, mutta parhain sesonki on jo ohi. Vielä ruskan ryöpsähdys, sitten hiljenee talveen.



Ei kommentteja: