lauantai 9. elokuuta 2014

Muistijälkiä, ailahduksia sydämessä



Yhdeksän iloista unkarilaista teki retken Sammatin pihoille ja pientareille. Tarjolla oli opastusta, yhdessäoloa ja lounas Kievarissa. Ryhmän nuorimmat osasivat vain äidinkieltään (vaikka olemme etäistä sukua, en sitä osaa), aikuisilla oli hallussa englanti tai saksa. Ensin selostus, sitten ryhmän jäsenen simultaanitulkkaus.

Kun aikaa on vähän, sanottavat pitää pelkistää. Jos kaikki, vähäinenkin on ennätettävä puhua kahteen kertaan, aikaa jää vielä vähemmän. Mistä löytyy kosketuspinta, mikä saisi aikaan muistijäljen – kun kaikkea ei ehdi kertoa, tuskin kuulija kaikkea ehtisi omaksuakaan. Miten puhutella paitsi älyä, myös tunnetta ja kaikki aisteja?

Olen kirjoittanut tässä blogissakin siitä, kuinka viesti on sovitettava kuulijoiden taustatiedon mukaan ja kuinka enää ei ole itsestään selvää se, että jokainen kuulija tietäisi, mitä suomalaisuudelle merkitsee Kalevala ja kuka on Lönnrot. Taustatietoja ei voi odottaa sellaiselta, joka ei ole tähän kulttuuriin kasvanut eikä perustietoja tunnu olevan kaikilla suomalaisillakaan – ja jos on, on myös koko joukko ennakkoluuloja.

Valmistautumiseen kuuluu myös ikuinen pohdinta siitä, mitä pitää pohjustaa ja taustoittaa, milloin on vaarassa syyllistyä lukijan tai kuulijan yliarvioimiseen, milloin aliarvioimiseen…


Siksi oli iloinen yllätys, kun ryhmän kanssa päästiin mutkattomasti asiaan. Tieto siitä, että ensimmäinen kohteemme on myös Elias Lönnrotin, Kalevalan kokoajan kotikirkko, herätti spontaanin reaktion. Nuoret kommentoivat iloisesti: Väinämöinen! 

Katselimme kynttiläkruunuja, eläydyimme jouluaamun aitoon tummaan tunnelmaan, jonka jokainen olisi halunnut kokea. Pysähdyimme hautamuistomerkin äärellä, puhuimme perheen kohtalosta. Virren 46 symboliikka puhutteli ja antoi ajateltavaa. Taustatieto, joka näillä nuorilla oli, muuttui elämyksiksi.

Paikkarille ehdittiin iltapäivällä, Lohilammen rusthollin ja Kievarin lounaspöydän kautta. Kesä antoi kauneintaan, silti samalla helteisintä hehkuaan.

Torpassa, Eliaksen pientä kehtoa katsellessa nuoret aloittivat spontaanisti runon, joka oli helppo tunnistaa Kalevalaksi, sillä rytmi ja poljento olivat tutut, vaikka sanat toiset. Ja taas muistettiin Väinämöinen.
”Tämä on Elias Lönnrotin lapsuudenkoti, tämä on alkuperäinen paikka.”
Siinä hetkessä, yhdessä, tunsimme, että juuri täältä kaikki alkoi, suuri elämäntyö, myös Kalevalan tarina.

Retken viimeinen kohde vei kohti nykyaikaa, Kovelan museossa sai  koskea ja kokeilla traktoreita ja muita maatalouskoneita.


Sammatti puhutteli, houkutteli, hurmasi. Vetosi kaikkiin aisteihin, antoi luvan kahlata ruohikossa, poimia metsämansikoita, kulkea polkuja, joita suurmies pienenä poikana tepsutteli. ”Oi, tämä on kuin luonnonsuojelualuetta, kauniita maisemia, järvi järven perään.”

Sammatti oli loistava matkakohde. Päivän mittaista kulttuurikierrosta sommittelevalla on runsauden pulaa kohteita valitessaan. Museoita, muistoja ja maisemia.
Entisen ajan elämää, niin varakkaan rusthollin pihapiirissä kuin vaatimattoman torpan porraspuulla. Opastamista, jonka aikana opas oppii ja saa ajatuksiinsa uutta.


Ja jos minut olisi viety kielisukulaistemme pyhille paikoille, olisinko osannut reagoida yhtä hienosti, olisinko tuntenut yhtään runoa tai runoilijaa?


Kesäisenä lauantaina, ennen koulujen alkamista, parhaaseen sesonkiaikaan, osa kohteista on suljettu. Useimmat ovet toki avautuivat, kun tiesi soittaa oikeille ihmisille ja sopia asiat. Mutta satunnaiselle ohikulkijalle ne eivät avaudu.

Kun odotin ryhmääni kirkon luona, sisään tuli matkailijoita. Keskustelin sympaattisen nuoren pariskunnan kanssa, annoin perustietoja sveitsiläiselle kolmikolle ja jouduin lopettamaan, kun ryhmän kanssa on riennettävä. Puhuttavaa ja pohdittavaa olisi vielä ollut vaikka kuinka.

Sammattilaisten voimavara on edelleenkin Paikkarin Elias, pieni poika jonka vatsa kurnien luki postillaa puun oksalla. Mies, jolla riitti tiedonnälkää ja opinhalua akateemisen maailman huipulle asti. Eliaksen elämäntarinasta on moneksi, akateeminen ura on vain yksi särmä, Kalevala toinen. Miksi tällaista pääomaa ei muuteta toiminnaksi? Kulttuurin tuotteiksi? Tiedoteta, markkinoida – tai jos markkinointi on kirosana, edistetä muuten?

Kulttuurikierros kaikelle kansalle Lönnrotin jalanjäljissä? Teemaviikko, jossa yhdistyvät seminaarit, symposiumit ja eri kohteisiin tutustumiset? Tämän päivän Eliasten kohtaamiset? Runonlaulukurssi? Loitsuleiri? Kansanomaisen lääkinnän peruskurssi?

Muutakin voisi varmaan tehdä kuin vain lukita ovia!

Ei kommentteja: