Arkityö ja välineet – ajatuspolkuja vanhojen virsien äärellä

Se, mitä ihminen tekee, on tärkeää. Se, millaisia työvälineitä hänellä on tai on voinut olla, on kiinnostavaa. Kuinka työn tekeminen on yleensä ollut mahdollista, kun käytettävissä on ollut vain murto-osa niistä apuvälineistä, joihin nykyään turvaudutaan?

Lopulta on kuitenkin aina niin, että se, mitä ihminen tekee, ei ole koskaan niin merkittävää kuin se, mitä hän työllään saa aikaan. Hienoilla tai huonoilla työkaluilla. 

Yhä useampi päätyy omassa ammatissaan myös tulkiksi. Tietokirjallisuutta, artikkeleita ja käyttöohjeita kääntävän on tärkeää siirtää sisältö kielestä toiseen mahdollisimman oikein. Joskus lauseita joutuu rakentamaan uudelleen, joskus tarkka ilmaus löytyy vasta tietokirjasta. Kaverille on hyvä kilauttaa, jos tuntuu, että tekstiin jää kohtalokkaita virheitä. Internetin käyttö on helpottanut työtä, mutta se ei ole tehnyt sitä turhaksi. Erikielisten versioiden vertailu saattaa avata tekstin solmuja. Ja vaikka jokamiesluokan kielitaito ja kielentaju on kehittynyt huimasti, yhä edelleen tarvitaan äidinkielellä laadittuja tekstejä.

Kun tietokoneet alkoivat yleistyä, levisi huhu ja pelko siitä, ettei kääntäjiä enää tarvita, sillä tietokone hoitaisi sen puolen nopeasti, halvalla, helposti. Jokainen, joka on lukenut konekäännöstä, tietää, ettei paniikkiin ole aihetta. Käännösrobotteja on ja niitä käytetään, mutta inhimillistä tekijää koneeseen ei ole yhdistetty.

Kaunokirjallisten tekstien, erityisesti runojen suomentaminen ja muokkaaminen sujuvaan suomenkieliseen asuun on kokonaan toinen tarina. Tasokkaiden runokäännösten rinnalla julkaistaan usein myös alkuperäinen teksti, joka välittää alkutekstin melodian ja tunnelman.

Hyvässä erikoiskirjastossa on sanakirjoja hyllymetreittäin. Erikoisaloilta, lääketieteestä ja tekniikasta on säännöllisesti julkaistu sanaluetteloita, vaikka jokainen uusi tutkimustulos ja keksintö haastaakin vanhan sanaston. Kielitoimiston sanakirja ja Suomen murteiden sanakirja ovat jo siirtyneet tai siirtymässä sähköiseen muotoon, tietoverkoissa käytettäviksi. Painavat, hitaasti selattavat kirjajärkäleet jäävät historiaan – painolastiksi tai sivistyksen peruskiviksi, makuasia.

Elias Lönnrot (1802-1884) valittiin virsikirjakomiteaan vuonna 1863 ja hän työskenteli virsitekstien äärellä vielä kuolinvuoteellaankin, vaikka muodollinen vastuu oli jo komitean uudistamisen yhteydessä päättynyt. Virsistä tuli siis todellinen sydämenasia ja elämäntehtävä. Lönnrotin suomentamia virsiä lauletaan edelleenkin, vaikka kaikkien virsisuomennosten yhteydessä hänen nimeään ei tekijätiedoissa näykään, sillä korjauskierroksia on voinut olla useita.

Elias Lönnrot julkaisi eläessään kymmenen kokoelmaa virsiehdotuksia, yhdestoista postuumisti. Valikoima  ehdotuksia suomalaisen virsikirjan teksteiksi on julkaistu Valituissa teoksissa. Mukana on sekä suomennoksia että omia tekstejä, lisäksi on luettavissa työhön liittyvää pohdintaa.

Murteiden tuntija, suomenkielen uudistaja ja paras taitaja on tietysti monta askelta edellä tavallista kynäniekkaa, mutta työvälineitä ja apuneuvoja suurmieskin on tarvinnut. Pelkkään kielitaitoon ei kukaan vastuuntuntoinen suomentaja tai kääntäjä luota. Apuvälineitä tarvitaan, mutta millaisia 1800-luvun suomalaisella akateemisesti sivistyneellä suomentajalla on ollut käytössään? Suomennokset ovat tarkkoja, ilmeikkäitä, hienoja. Mitä muuta kuin suurta lahjakkuutta niiden laatiminen on edellyttänyt?

Se, millaisia lähdekirjoja 1800-luvun suomalaisuusmiehillä, erityisesti Lönnrotilla oli käytössään, on kysymys, johon edelleen etsin vastausta - ehkä en ole osannut kysyä oikeita kysymyksiä oikeilta ihmisiltä, oikeista paikoista.

Elias Lönnrotin eläkevuosien suurtyö oli suomalais-ruotsalaisen sanakirja. Työprosessiin liittyvää kirjeenvaihtoa on sitäkin julkaistu Valituissa teoksissa. Lönnrot keskustelee työtovereidensa kanssa esimerkiksi Renvallin Suomalaisessa sana-kirjasta (1826).

Sanakirjoja on tehty jo ennen Lönnrotin aikaa, mutta esimerkiksi vuonna 1787 valmistuneen Christfrid Gananderin sanakirjan Nytt finsk lexicon käsikirjoitus kulki kauan kädestä käteen ja se julkaistiin näköispainoksena vuosina 1937-1940 ja painettuna 1997.

Onko suomalaisten tiedemiesten käytössä ollut vuonna 1801 painettu, kunnioitettavan paksu J.G.P. Möllerin laatima Tysk och Swensk Ord-Bok, tarkkaa tietoa en ole onnistunut löytämään. Kirjan on julkaissut Kongl. Academiska Bokhandel, siis Uppsalan kuninkaallinen akateeminen kirjakauppa. Se ei ole vanhin saksalais-ruotsalainen sanakirja, sillä esipuheessaan tekijä kiittää vuonna 1749 julkaistusta Olof Lindin sanakirjasta saamaansa apua.

Suomalaisten sanakirjoja alkoi ilmestyä enemmän vasta Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan jälkeen, Lönnrot ei niitä ehtinyt käyttää.

Helsingin normaalilyseon yliopettajan, Karl Erwastin laatima Suomalais-saksalainen sanakirja lienee yksi varhaisimmista, se on painettu vuonna 1888 Hämeenlinnassa.

Karl Erwast toteaa esipuheessaan, että työ on kestänyt yhdeksän vuotta – ja innoittajana on ollut Elias Lönnrotin sanakirjatyö. B.F: Godenhjelmin kunnianhimoinen Saksalais-suomalainen sanakirja ilmestyi 1906, kahtena niteenä.

Sanakirjat ovat hienoja painotöitä. Niiden kokoaminen on ollut vuosien työ, mutta painaminenkin on varmasti vaatinut aikaa. Oliko vuonna 1886 keksitty latomakone jo käytössä, kun sanakirjoja alkoi enemmän ilmestyä?  Vanhan sanakirjan ladelma ilahduttaa silmää. Suomalais-saksalaisen sanakirjan tekstit on julkaistu kahdella palstalla. Hakusanat on ladottu lihavoidulla fontilla, selitykset kursiivilla ja saksankielinen merkitys vanhalla fraktuuralla. Painotyö on taidokasta, kirjat ovat jo esineinä häkellyttävän kauniita.

Virsikirjaa täydennetään. Toivoisi, että menneiden sukupolvien hienot tekstit ja harkitut sanamuodot saisivat ansaitsemansa arvon. Niiden laatiminen on edellyttänyt lahjakkuutta, sivistystä, taitoa. Koko kansakuntaa sykähdyttävä työ on tehty nykykatsannon mukaan vaatimattomin välinein. Silti, se on tehty hienosti.