 |
| Björn Weckströmin pronssivalos - kuvasta heijastuksineen tulee lähes selfie. |
Taidekeskus Salmela on kesän parhaita perinteitä. Vuodesta toiseen raikas, uusi ja uniikki. Tänäkin vuonna anti tuntuu poikkeuksellisen runsaalta ja moni-ilmeiseltä. Silläkin uhalla, että toistan itseäni: on se taas näkemisen arvoinen.
Heinäkuun alkupuolella parkkipaikka on täynnä ja ravintolassa ruuhkaa. Välillä ropsahtelee vettä, mutta taiteen ystäviä se ei tunnu häiritsevän. Päärakennuksen ja Domanderin alueen välillä on vilkas virta kulkijoita molempiin suuntiin.
Isäntä, Tuomas Hoikkala sukkuloi näyttelysaleissa asiakkaiden keskellä. Näyttelyssä vaihdetaan katseita ja hymyjä, tuntemattomien kesken, vaelletaan kuvien ja veistosten äärellä, yllätytään, joskus petytään. Tuliaisiksi saa monta elämystä.
Päärakennuksesta alkavan näyttelypolun avaa korutaiteilijana maailmankuulu Björn Weckström. Seuraava mestari on Raimo Utriainen. Kolmas tyylikäs herra on Jorma Hautala.
 |
| Purjekankaalle talletettu meren tunnelma. |
Ensimmäinen sali on omistettu maalauksille ja veistoksille. Purjekankaille maalatuilla pinnoilla meri ja tuuli kohtaavat, merellinen värimaailma vie mukanaan. Veistokset, valokset ovat viimeisteltyjä, kuin tuulen muovaamia merimerkkejä. Purjehtija kertoo elementistä, jonka tuntee läpikotaisin, näennäisen eleettömästä maailmasta, jossa hiljaiset sävyt tervehtivät kulkijaa. Lasitaidetta on mukana vähän: kunnianosoitus Tapiolle ja Timolle – tiedätte varmaan kenelle.
Björn Weckström on koruistaan kaikkein tutuin. Lapin kullan keltainen hehku yhdistyy jalokiviin, rosoinen pinta elää valossa. Huikean hopean parina on akryyliä, painokasta, mutta varmaankin kevyttä – yhdistettäväksi elegantteihin asuihin, joissa on tyyliä ja draamaa. Uljaat pronssikorut – niitäkin on – ovat rouhean miehekkäitä, raamikasta maskuliinisuutta alleviivaavia.
Jokaisella materiaalilla on oma vitriininsä, taidetta voi ihastella ja vertailla vaikutelmia. Jokaisella metallilla on oma kielensä, oma tunnerekisterinsä, taiteilija ottaa materiaalin vakavasti.
Kullalla on kimaltava, valoa säkenöivä sielu. Hopealla himmeä, silti vaativa ja arvokas puhe. Näitä muotoja ei koskaan voisi siirtää materiaalista toiseen.
Miksi asu viimeistellään korulla? Vaate vaatii väriä, korostusta, yksityiskohtaa? Pukeutujan sielu kaipaa statusta? Koru kertoo käyttäjästä, arvoista ja arvostuksista. Historiasta. Mausta ja väreistä.
Aina, kun puhumme tai kirjoitamme jostakusta toisesta, tulemme samalla kertoneeksi jotain oleellista itsestämme. Aina, kun sommittelemme päivän asukokonaisuuden, tulemme luoneeksi pienen asetelman omasta itsestämme, palan aitoa arkitaidetta. Siksi nämä asiat eivät ole ’vain’, vaan ’jopa’ tai ’ehdottomasti’. Tärkeämpää, kuin arkisten aamutoimien tuoksinassa tulee ajatelleeksi.
Björn Weckströmin korua ei voi pukea vain asun piristeeksi. Se ottaa johtajan paikan, syrjäyttää turhat ripellykset ja hörhelöt. Arvokas koru pitää osata kantaa. Antaa sen loistaa. Ryhdikkäästi.
 |
| Jorma Hautala, Raimo Utriainen ja Salmelan valo. |
Björn Weckströmin muotojen juhla vaihtuu Raimo Utriaisen alumiiniveistosten viivasuoriin muotoihin. Anodisoidut alumiinitangot nauttivat valosta. Näyttelysalin takaseinän mattamustaa pintaa vasten veistokset elävät hiljaisina puheenvuoroina.
Taidekeskus Salmelan ripustuksissa korostuu päivänvalon ja teosten välinen dialogi. Veistos on sijoitettu ikkunan äärelle, taustalla, pihapiirin näyttelyssä erottuu muita veistoksia, Nina Ternon hevosia ja moderneja patsaita. Taide on täällä kotonaan, omiensa keskellä.
Raimo Utriainen ei ole vain hillitty ja rauhallinen veistäjä. Hänen öljyväreillä kimpilevyille maalaamansa maisemat ovat täynnä vauhtia ja väriä. Pitää oikein tarkistaa, on se, on se Utriainen. Värien juhlaa ja vauhtia, paras on Vassily Kandinskylle omistettu runsas ja hehkuva maisema.
Toisen kerroksen valloittavat Juliana Hyrri – vuoden nuori taiteilija – ja hillityn herrasmiesmäinen Jorma Hautala.
Juliana Hyrrin töissä on nuoruuden voimaa, vauhtia ja värejä. Taulujen värimaailmaa on runsas ja rönsyilevä, perspektiivi iloisesti vinksinvonksin – tai ei ehkä sittenkään? Julianan matkassa pääsee Tiikerin unelmiin ja salareiteille, kuvissa on paljon yksityiskohtia, niitä ei yhdellä katsomalla ammenna tyhjiin. Millaisen lastenhuoneen Juliana rakentaisi? Olisi kiva nähdä!
Jorma Hautalan elegantit viivat, värikentät ja pisteet luovat syvyysvaikutelmia, hillitysti. Kaiken nuoruuden, värikkyyden ja vauhdikkuuden keskellä nämä työt ovat kuin hiljainen polku ajatuksiin.
Näyttely jatkuu Domanderin alueella, täynnä nuorta voimaa. Paljon uutta, paljon taitavasti hahmotettua ja kuvattua.
Anni Kristiina on huikean taitava piirtäjä, lyijykynän mestari. Nuoren taiteilijan ura on jo hyvässä vauhdissa.
Melissa Sammalvaaran materiaalina on tekstiili, kierrätetty lanka muuttuu uudeksi. Ryijyt ovat kuin sammalmättäitä, pieniä kukkaistutuksia, herttaisia käsitöitä. Pitkien langanjuoksujen luoma pinta on kuin heinikko, kulottunein, kypsin värein. Tekstiilitaide tulee takaisin, tervetuloa!
Ajassa, jossa sota ja väkivalta hallitsevat otsikoita, sota tulee taiteeseenkin. Nuorten taiteilijoiden ryhmään kuuluu myös ukrainalaisia tekijöitä. Lahjakkaita ja tiedostavia. Oksana Mykhanko puhuu suoraan sotaa vastaan: hänen kuvissaan tuli on mustannut julkisivuja, tuhonnut telakan rakennuksia, onko ukrainalaisella turvallista asuinsijaa?
Sergii Shaulis on kuvanveistäjä, jonka työt ovat täynnä kipua ja tuskaa. Sota saa ihmisen hajoamaan, osuu sieluun ja tuhoaa. Shaulisin veistoksia on kansainvälisissä kokoelmissa, voi vain kuvitella, millaista niiden työstäminen sodan varjossa on ollut.
Katoryna Yehorova on työskennellyt Salmelan residenssissä. Työn jälki on kaunista, idyllistä, guassit tuovat mieleen grafiikan. Jossain sodan tuolla puolen on rauha ja idylli.
Tamperelainen Hermann Sebastian Schulz on monipuolinen, taitava maalari, joka töissään korostaa rauhan teemaa. Yksinäisen kulkijan rauhaa, kiivaan keskustelun keskellä orastavaa rauhaa. Erilaisia ihmisiä, saman pöydän ääressä, suuria tunteita.
Nuoret kuvataiteilijat vyöryttävät värejä ja muotoja, mutta mukana on myös pelkistettyä ja tiivistä ilmaisua.
Nuorten kuvataidekilpailun voittaja on tänä vuonna Sakari Vinko, maalari, jonka kuvissa realismi sekoittuu fantastiseen. Värimaailma on hallittu. Samalla tavalla hallittua on Outi Piiroisen työskentely lyijykynällä.
Mielenkiintoisia muotoja tuovat myös Rosa Kansala ja Julia Strand, keramiikan uudistajat. Aleksi Puustisen materiaalina on kierrätyspuu. Käytetyt skeittilaudat saavat uuden elämän, kun niiden vanerisista kerroksista rakentuu uusia aiheita.
Markus Jäntti, Jussi Pirttioja, Johanna Lumme ja Emma Heinonen maalaavat vahvoilla väreillä, paksuja pintoja, voimakkaita värejä.
 |
| Jussi Pirttioja |
 |
| Markus Jäntti |
 |
| Emma Heinonen |
 |
| Johanna Lumme |
Suurin yllätys ainakin itselleni olivat Johannes Ylipään massiiviset, valtavat ryöpytykset: värejä ja mielikuvituksellisia muotoja, mainosmaisia kuvamaailmoja.
Apuna on ollut tekoäly ja digitekniikka, lopputulos on hurja. Onko tekoäly tullut jo, varmaankin. Kuka on johtanut suunnittelua – taiteilija vai joku muu, tekninen väline. Jäin pohtimaan, ehkä se oli tarkoituskin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti