lauantai 14. lokakuuta 2017

Tallinnaan ja takaisin


Vapaalippu on jo jonkin aikaa katsellut meitä lipaston päältä. Sitten tartuimme houkutukseen. Varasimme matkan. Ellei olisi varattu, lippukin olisi pian ollut jätepaperia. 
Päiväksi Tallinnaan, eli oikeasti, muutamaksi tunniksi.


Helsinkiin, sateessa. Satamaan, sateessa. Laivaan, sateessa.
Meri oli lyijynharmaa, sateesta, taivas hiukan vaaleampi.
Asetumme kahvilan pöytään, skoolaamme, sateelle. 
Vajaa laivallinen väkeä, enimmäkseen pirteitä eläkeläisiä, muutama puolikova punkkari. 
Äänekäs puheensorina kaikkialla: mitä ostettaisiin ja mitä kannattaisi. 
Innokkain on varautunut, isolla vetolaukulla.


Tallinnassa ei sada. Kadut kiiltävät kosteina, taivas on harmaa. Suuntaan kameran satamasta vasemmalle, kohti kaupungin modernia ydintä. Arkkitehtuuria, uutta ja mielikuvituksellista arkkitehtuuria. 
Katsomme oikealle, aivan oikein. 
Askeleet suuntautuvat vanhaan kaupunkiin.



Sataman lähellä ohitetaan toimistotalo, tuliterän huoneiston voisi ostaa, jos olisi tarvetta ja reilu nippu euroja millä tehdä kaupat. Vanhassa kaupungissa odottaa vanha talo, saneeraus vaiheessa, Lexus talon vieressä. Sama värimaailma, eri vuosikerrat.


Onhan kampaamoita täällä radan varressakin, mutta riittää niitä Tallinnaankin. Kauneussalonkeja, hoitoloita, naisväen huoltamoita. Kuka täällä on näin ruma? 
Tietysti, katsotaan peiliin. Olisi voinut tulla tarpeeseen. Onneksi ei ollut aikaa. Enkä ole koskaan sietänyt sitä, että tuntematon ihminen arvioi ja näpelöi kasvojani.


Houkutuksia riittää. Naisella ja harakalla on kova halu kiilto-aineisiin, pohtii kansallisrunoilijamme. 
Keskustassa  korukauppoja on enemmän kuin ruokapuoteja. Kuinka niitä onkin niin paljon?
 Ai niin, se peili. Sinne piti katsoa.


Villapaitoja ja muuta pässinpökkimää. Suloisia värejä, kirjavia kuoseja, käsityön makua. Ihmeellistä muuten, miten kaikkialla kaupungilla kaikissa kaupoissa samanlaiset yksilölliset mallit olivat esillä. 
Miksi? No joo, myönnän haikailleeni ja haaveilleeni. 
Ei nyt mahtunut kassiin eikä ehkä mahtuisi kaappiin, valitan.


Ruokaa, annoksia, juomineen. Kun muutama päivä aikaisemmin sain tuta  huoltoasemaketjun kolkkoa kohtelua, nyt olen tervetullut asiakas, suosittu. Ei vain yhteen tai kahteen ravintolaan. Valitan, taas, aika ei riitä.



Talot on rakennettu lujasta kivestä, kestämään. Seinät on hiljan maalattu siisteiksi. Yksityiskohdat tarttuvat silmiin, kolkutin voi olla taideteos tai katos oven yläpuolella.




Katedraali kaupungin korkeimmalla kohdalla näyttää samalta kuin Marc Chagallin maalauksissa, väreineen, kaikkineen. Viulunsoittajakin on kadulla, huikean taitava. 
Kujat ylös alas, vinot ja mutkikkaat. 
Pikkukameran vakiovarusteena tulevat perspektiivivirheet ja linjojen kaatumiset eivät haittaa täällä.


Toompea kiriku kell – otsikko vironkielen lukukirjassa. 
Vanhan kirjan kertomukset pitävät täällä edelleen paikkansa, vanhassa kaupungissa. Uudelta puolelta katsottuna vanha puoli on kuin satu menneestä. Uusi puoli näyttää joka kerta erilaiselta, moderni valtaa alaa.



Pidän saduista ja runoista. Niissä puhutaan tunteista syvemmin ja suoremmin kuin muissa kirjallisuuden lajeissa. Vanhassa kaupungissa tuntee ajoittain kulkevansa sadussa. Illuusio saa hetken olla totta, runo olla todellisuutta, ennen kuin muuttuu, arjen vallatessa mielen, matkailuteollisuudeksi.



Kuljemme takaisin laivalle. Löydämme tutun ravintolan, istumme pöytään, kansa ostoksineen virtaa laivaan, äänitaso nousee, kuuluttaja kuuluttaa. Siirrymme seisovan pöydän ääreen ja huomaamme, miten ilta tummenee.


Sade on alkanut samaan aikaan, kun nousemme laivaan. Vanha kaupunki katoaa sateeseen, kuin esiripun taakse.
Kävelemme junalta kotiin sateessa.

Ilus suvepäev olid.


Ei kommentteja: