tiistai 20. joulukuuta 2016

Tässä iässä sitä



Kirjeenvaihtaja Keski-Euroopasta viestitti vatsavaivoista. Puolison silmäongelmat sen sentään oli saatu hoidettua.
Kirjeenvaihtaja Suomen puolella oli saanut ärhäkän kröhän, joka laajeni keuhkoputkiin asti.

Olenkohan minä – ja onkohan minun ystäväjoukkoni siinä iässä?

Ei siitä niin kamalan kauan ole, kun sairauksista puhuminen oli puistattavin mahdollinen tapa vaihtaa kuulumisia ystävien kanssa. Omista krempoistaan puhuva tuntui itsekeskeiseltä ja omahyväiseltä. Nyt olen syyllistynyt siihen itsekin. Voi minua! Anteeksi!

Olen kirjoittanut viimeaikaisesta vaivasta kyllästymiseen asti, jopa blogissakin. Yhtenä perusteluna on ollut arvio siitä, että jos itse kerron tilanteesta, juorut pysyvät aisoissa. Toisena ehkä vähän teeskenteleväkin ajatus, etteivät blogia kuitenkaan lue kuin kiinnostuneet… Onhan siitä ollut puhettakin.

Sairauksien käsittely on taitolaji.
- Ai, sinullakin on ollut, voi tiedätkö, silläjasilläkin oli. Ja sitten tuli ihan kamala jälkitauti, eivät meinanneet lääkäritkään…  Kyllä kunnon kumminkaima aina yhden mummelin pikkukivut päihittää! Täältä pesee! Minä tiedän! Oikeasti olen kiitollinen siitä, että jälkitautien määrä on pysynyt  kohtuudessa.
- Ai jaa, sinulla onkin ollut niin paljon stressiä, sekin ja sekin ja se…  Kyllä minä tiedän (ja loput sulavasti arvaan)!  
Niinpä. Juuri niin, mutta ei ehkä sittenkään. Useimmat oikeista työtehtävistäni ovat sellaisia, joihin liittyy määritelty tai määrittelemätön vaitiolovelvollisuus. Keskeneräisistä töistä on parempi olla puhumatta, valmiiksi saatuihin on usein jo itsekin niin kyllästynyt, ettei huvita. Jos stressiä on oikeasti ollut, nimimerkki utelias  ei taustoja tiedä.
- Ai vai niin, no oletko sinä nyt varmasti kunnossa. Entä jos talutan…  (Näpit irti!!!) Kiitos, mutta parempi olisi, jos itse saisin...

Jos siis haluaa puhua vaivoistaan, voi olla varma, että joku tietää vielä hurjemman tapauksen ja joku toinen menee siitäkin yli. Kansanparantaja-amatööreistä puhumattakaan. Kiusallista.

Piintynyt tupakkamies oli tehnyt lakon jos vuosia sitten, mutta valitti, että tupakka oli mennyt luihin. Aina kun lähti kotoa, sitä vaistomaisesti koputteli takintaskujen tienoot ja varmisti, että aski ja tikut ovat mukana, vaikka niitä ei vuosiin ollut tarvittukaan.  

Sairastaminen voi mennä luihin. Kipeää jalkaa varoo senkin jälkeen, kun käveleminen jo sujuu. Sairastamisesta voi tulla ainoa ja hallitseva puheenaihe, ellei pidä varaansa. Mikään ei kuulosta niin itsekeskeiseltä kuin ruikutus. Eikä mihinkään ole niin helppo lipsahtaa kuin itsesääliin. Tässä iässä se onnistuu yllättävän helposti.

Ohimenevä riesa on ohimenevä riesa, jota ei tee mieli muistella, kun tilanne on normalisoitunut. Krooniset sairaudet ovat asia erikseen, niillä on omat sääntönsä ja lakinsa.

Normalisoitumisen tunne on tällä hetkellä todella vahva.
Niin, että mitä sinä viimeksi oletkaan lukenut?

Minä luin muutama viikko sitten Jari Tervon Matriarkan, olihan se ihan ok, kielivirtuoosi tämä mies ehdottomasti on, mutta jotenkin tuli mieleen ne ihan ensimmäiset Tervot ja hullut Rovaniemen pikkuroistot ja isommat. Ja nyt on menossa Katja Ketun Hitsaaja, osaa se tyttö kirjoittaa. Sen huomaa vielä tässäkin iässä.

Niin, että mitä sinä olitkaan harrastanut?

Ei kommentteja: