Kirjeenvaihtaja Keski-Euroopasta viestitti vatsavaivoista. Puolison
silmäongelmat sen sentään oli saatu hoidettua.
Kirjeenvaihtaja Suomen puolella oli saanut ärhäkän kröhän,
joka laajeni keuhkoputkiin asti.
Olenkohan minä – ja onkohan minun ystäväjoukkoni siinä iässä?
Ei siitä niin kamalan kauan ole, kun sairauksista puhuminen
oli puistattavin mahdollinen tapa vaihtaa kuulumisia ystävien kanssa. Omista
krempoistaan puhuva tuntui itsekeskeiseltä ja omahyväiseltä. Nyt olen syyllistynyt
siihen itsekin. Voi minua! Anteeksi!
Olen kirjoittanut viimeaikaisesta vaivasta kyllästymiseen
asti, jopa blogissakin. Yhtenä perusteluna on ollut arvio siitä, että jos itse
kerron tilanteesta, juorut pysyvät aisoissa. Toisena ehkä vähän
teeskenteleväkin ajatus, etteivät blogia kuitenkaan lue kuin kiinnostuneet… Onhan
siitä ollut puhettakin.
Sairauksien käsittely on taitolaji.
- Ai, sinullakin on ollut, voi tiedätkö, silläjasilläkin oli.
Ja sitten tuli ihan kamala jälkitauti, eivät meinanneet lääkäritkään… Kyllä kunnon kumminkaima aina yhden mummelin
pikkukivut päihittää! Täältä pesee! Minä tiedän! Oikeasti olen kiitollinen
siitä, että jälkitautien määrä on pysynyt
kohtuudessa.
- Ai jaa, sinulla onkin ollut niin paljon stressiä, sekin ja
sekin ja se… Kyllä minä tiedän (ja loput
sulavasti arvaan)!
Niinpä. Juuri niin, mutta ei ehkä sittenkään. Useimmat
oikeista työtehtävistäni ovat sellaisia, joihin liittyy määritelty tai
määrittelemätön vaitiolovelvollisuus. Keskeneräisistä töistä on parempi olla
puhumatta, valmiiksi saatuihin on usein jo itsekin niin kyllästynyt, ettei
huvita. Jos stressiä on oikeasti ollut, nimimerkki utelias ei taustoja tiedä.
- Ai vai niin, no oletko sinä nyt varmasti kunnossa. Entä jos
talutan… (Näpit irti!!!) Kiitos, mutta
parempi olisi, jos itse saisin...
Jos siis haluaa puhua vaivoistaan, voi olla varma, että joku
tietää vielä hurjemman tapauksen ja joku toinen menee siitäkin yli.
Kansanparantaja-amatööreistä puhumattakaan. Kiusallista.
Piintynyt tupakkamies oli tehnyt lakon jos vuosia sitten,
mutta valitti, että tupakka oli mennyt luihin. Aina kun lähti kotoa, sitä
vaistomaisesti koputteli takintaskujen tienoot ja varmisti, että aski ja tikut
ovat mukana, vaikka niitä ei vuosiin ollut tarvittukaan.
Sairastaminen voi mennä luihin. Kipeää jalkaa varoo senkin
jälkeen, kun käveleminen jo sujuu. Sairastamisesta voi tulla ainoa ja
hallitseva puheenaihe, ellei pidä varaansa. Mikään ei kuulosta niin
itsekeskeiseltä kuin ruikutus. Eikä mihinkään ole niin helppo lipsahtaa kuin
itsesääliin. Tässä iässä se onnistuu yllättävän helposti.
Ohimenevä riesa on ohimenevä riesa, jota ei tee mieli
muistella, kun tilanne on normalisoitunut. Krooniset sairaudet ovat asia
erikseen, niillä on omat sääntönsä ja lakinsa.
Normalisoitumisen tunne on tällä hetkellä todella vahva.
Niin, että mitä sinä viimeksi oletkaan lukenut?
Minä luin muutama viikko sitten Jari Tervon Matriarkan,
olihan se ihan ok, kielivirtuoosi tämä mies ehdottomasti on, mutta jotenkin
tuli mieleen ne ihan ensimmäiset Tervot ja hullut Rovaniemen pikkuroistot ja
isommat. Ja nyt on menossa Katja Ketun Hitsaaja, osaa se tyttö kirjoittaa. Sen
huomaa vielä tässäkin iässä.
Niin, että mitä sinä olitkaan harrastanut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti