Aamuisen meren yli lipuu valaistu
risteilijä.
Yön jälkeen ajatukset lepattavat,
aiheet risteilevät mielessä.
Vaikka tämä on Portugalia, mieleen
nousee espanjalainen, Lorca.
Krinoliinineitsyt,
murheiden kantaja,
kuin valtava tulppaani
aukenet
kukkimaan.
Valolaivasi
vie sinua
kohti kaupungin vellovaa
vuoksea
läpi levottomien laulujen
ja kristallitähtien.
Krinoliinineitsyt,
sinä kuljet
kadun virtaa pitkin
aina mereen!
Siinä hetkessä ei ole kirjaa käsillä.
Kun tiedostan, että juuri näin syntyvät virheelliset sitaatit, muistin varassa,
vähän sinnepäin, menen kotona kirjastoon ja löydän Matti Rossin suomentamat
Andalusian laulut.
Olin muistanut valolaivan ja kadun
virran, kuoleman ja veren vahvan maun olin unohtanut. Silti, intensiteetti
on tallella, Federico Garcia Lorcan voima. Vimma, joka
linkittyy johonkin kauan sitten olleeseen.
Kun valoa tulee enemmän, laiva saa
mittasuhteet, se ei enää ole pelkkä sinisellä pinnalla lipuva valoilmiö, vaan
lähestyvä, uiva hotelli. Pian se ankkuroituu, lähelle hotelleja, jotka on
rakennettu aivan rantaan.
Valot syttyvät ja herättävät eloon
arkkitehtuurin, muodot ja värit. Puut, rannan graafisen araukaarian. Oppaiden
mukaan Madeira on saanut nimensä puista, metsästä. Laurisilvaa, tertiäärikauden
alkumetsää on jäljellä palanen vuoristossa, sinnekin on raivattu tie.
Rantaan, kaupunkiin, teiden lähelle
pääsevät vain valitut puut. Niiden on ansaittava paikkansa joko oksistojen
häkellyttävillä kuvioilla tai kiehtovilla kukilla. Ne taistelevat tilasta,
jonka betoni valloittaa, elementti elementiltä. Reservaatti tai ghetto tai
hotellialue tai lomaparatiisi – mielialasta riippuen.
Lasikattojen alla alkaa elämä
sykkiä. Kaikki on valmiina. Tulkaa ja nauttikaa, juuri tämä nautinto odottaa
teitä, juuri näin nautittavaksi. Lääkekin nautitaan, sitä ei oteta.
Katse tavoittaa sinistä. Taivaan
panoraamaa, joka elää koko ajan, saa pilvien pinnasta harmaan sävyn, kirkastuu
valkoisiksi pilviksi, hohtaa huikean kirkkaana silkkipurjeena meren yllä,
värjäytyy kultaiseen ruskoon ja palaa tummaan, syvään yönsiniseen.
Meri hengittää sinisenä, varioi sävyjä,
luo omia tulkintojaan, pinta elää tuulen ja pilvien aikaa. Sadepilvet ulapan
yllä, maisema on kuin suurella siveltimellä laveerattu akvarelli, Turnerin
tapaan.
Värit sekoittuvat, taivaallisen
maalarin paletti on antelias, vedot ja sävyt suurpiirteiset. Atlantilla
matalapainetta – voisitko sen vielä kuivemmin ilmaista, sumuisten pilvien kostean
kauneuden.
Kun meri kohtaa rannikon, sininen
kohtaa kiven, saa turkoosin sävyjä, aaltojen valkoiset tyrskyt kohti
rantaa.
Katse tavoittaa sinistä, yhä
uudelleen. Aina uutta, sinistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti